Olen nyt siella, mista kirjoitin ensimmaisen postauksemme. Bangkokin halvin internet-cafe. Olemme syoneet aamiaista ja lounasta samassa ihanassa luomu-vegeravintolassa, samaa raakasuklaa-kookos-smoothieta kuin 3 kuukautta sitten. Jattikokoisia mango-papaija-dragonfruit-vesimeloni-banaani-ananas hedelmalautasia. Samoista olosuhteista huolimatta kaikki on nyt toisin. Tasan viikon paasta lento Suomeen. Viimeinen viikko lomaa, joka kaytannossa ainakin minulla tarkoittaa 100% lasnaoloa kuluvassa hetkessa, Thaimaan parhaista puolista nauttimista ylikuormitukseen asti, jokaisen pienen ilonrippeen irtiottoa kaikesta ja mahdollisimman vahan ajatuksia elamasta Suomessa.
lauantai 14. toukokuuta 2011
torstai 5. toukokuuta 2011
Mita ihmetta? Viikon paasta tyoharjoittelumme jo loppuu ja suuntaamme Bangkokiin ja luultavasti jommalle kummalle saarelle: Koh Sametille tai Koh Changille viettamaan viimeista ja ansaittua lomaviikkoa. Tosin eilen saimme yllattaen kuulla rehtori Ananilta, etta koulu suljetaan jo taman viikon jalkeen. Eli opetamme enaa huomisen paivan. Ensi viikolla meilla on sitten aikaa kirjoitella koulutehtavia ja valmistua kotiinpaluuseenkin jo pikkuhiljaa. Ja ehka keksimme jotain tekemista lasten kanssa kotona. Eilen hyvastelimme saksalaisen vapaaehtoistyton Alinan ja nyt olemme Paulan kanssa kahdestaan lastenkodilla taman viimeisen viikon. Huomenna lahdemme viikonloppuretkelle pohjoisen vuoristoon hippien suosimaan pikkukaupunkiin nimeltaan Pai.
Viimet viikot ovat olleet taynna ohjelmaa ja tekemista, olemme kayneet kuumilla lahteilla, kymmenissa temppeleissa, uimassa, SAUNASSA, elaintarhassa, tutustumassa Chiang Main ja Lamphunin yoelamaan ja edelleen laulaneet karaokea ja syoneet hyvaa ruokaa. Olen taman matkan aikana laulanut enemman karaokea kuin koskaan ennen. Se on oleellinen osa thai-kulttuuria!
Ja tietenkin joka arkipaiva opetamme koulussa ihania thai-lapsia! Olen pitanyt heille englanti-, musiikki-, ja tanssitunteja. Naista kaikista tanssituntien pitaminen on ollut minulle helpointa, eritoten koska siina ei tarvitse kayttaa niin paljon puhetta, vaan kehonkieli on paaosassa. :) Toisaalta, jotkut lapset riehaantuvat vahan liikaa musiikista ja heita on vaikeaa saada rauhoittumaan ja keskittymaan... Olen laulanut lapsille mm. Hamahamahakkia ja Piiri pieni pyorii-laululeikkia ja he rakastavat niita! Se on yksi (=ainut) keino saada heidat hiljentymaan. Oikeastaan he ovat melkein kuin hypnoosissa, kun aloitan laulamisen.
Kommunikoiminen lasten kanssa on hyvin haasteellista, silla hehan eivat puhu englantia juurikaan. Nuorempien, 5-7-vuotiaiden lasten kurissapito on ollut melko rankkaa tyota! He eivat ymmarra sita vahaakaan englannista, niin yrita siina sitten pyytaa heita olemaan hetki hiljaa, pysymaan paikallaan tai seuraamaan opetusta. Ja koska olen yksin luokassa, ilman thai-opettajaa, en saa ketaan apuun kaantamisessa tms. Hermoromahdus on ollut lahella pari kertaa ja taman jalkeen olen entista varmempi siita, etten aio tyoskennella lasten kanssa...! Haha! Toisaalta, toki nautin lasten kanssa olosta ja leikkimisesta, hassuttelusta ja hulluttelusta, mutta opettajaksi minusta ei olisi. Ja taas sitten toisaalta olen kylla huomannut olevani luonteeltani karsivallinen ja rauhallinen, naita ominaisuuksia todellakin tarvitsee lasten kanssa tyoskennellessa.
Saaolot ovat olleet poikkeukselliset. Taalla pitaisi olla kuuma kuivakausi meneillaan, mutta vetta on satanut viimeiset pari viikkoa lahestulkoon joka paiva. Rehtorimme Ananin sanoin, Thaimaassa tuntuu olevan nyt "mixed season": aamulla on kylma, paivalla on kuuma, illalla ja yolla sataa. Minua ei kuitenkaan sade tai pilvet haittaa, koska tuntuu, etta olen saanut jo ihan tarpeeksi aurinkoa, ihoni on palanut varmaan kymmenen kertaa. Enka kuitenkaan rusketu, joten voin ihan hyvin pystytella pilven varjossa.
Nyt ei sitten muuta kuin lomaviikkoa odottelemaan ja sitten kotiinpaluuta! Tuntuu todella hullulta, etta kohta me jo ollaan kotona. Taytyy ottaa ilo irti loppuajasta taalla nyt!! Toivottavasti siella sitten paistaa aurinko, kun tullaan!
Oona
Viimet viikot ovat olleet taynna ohjelmaa ja tekemista, olemme kayneet kuumilla lahteilla, kymmenissa temppeleissa, uimassa, SAUNASSA, elaintarhassa, tutustumassa Chiang Main ja Lamphunin yoelamaan ja edelleen laulaneet karaokea ja syoneet hyvaa ruokaa. Olen taman matkan aikana laulanut enemman karaokea kuin koskaan ennen. Se on oleellinen osa thai-kulttuuria!
Ja tietenkin joka arkipaiva opetamme koulussa ihania thai-lapsia! Olen pitanyt heille englanti-, musiikki-, ja tanssitunteja. Naista kaikista tanssituntien pitaminen on ollut minulle helpointa, eritoten koska siina ei tarvitse kayttaa niin paljon puhetta, vaan kehonkieli on paaosassa. :) Toisaalta, jotkut lapset riehaantuvat vahan liikaa musiikista ja heita on vaikeaa saada rauhoittumaan ja keskittymaan... Olen laulanut lapsille mm. Hamahamahakkia ja Piiri pieni pyorii-laululeikkia ja he rakastavat niita! Se on yksi (=ainut) keino saada heidat hiljentymaan. Oikeastaan he ovat melkein kuin hypnoosissa, kun aloitan laulamisen.
Kommunikoiminen lasten kanssa on hyvin haasteellista, silla hehan eivat puhu englantia juurikaan. Nuorempien, 5-7-vuotiaiden lasten kurissapito on ollut melko rankkaa tyota! He eivat ymmarra sita vahaakaan englannista, niin yrita siina sitten pyytaa heita olemaan hetki hiljaa, pysymaan paikallaan tai seuraamaan opetusta. Ja koska olen yksin luokassa, ilman thai-opettajaa, en saa ketaan apuun kaantamisessa tms. Hermoromahdus on ollut lahella pari kertaa ja taman jalkeen olen entista varmempi siita, etten aio tyoskennella lasten kanssa...! Haha! Toisaalta, toki nautin lasten kanssa olosta ja leikkimisesta, hassuttelusta ja hulluttelusta, mutta opettajaksi minusta ei olisi. Ja taas sitten toisaalta olen kylla huomannut olevani luonteeltani karsivallinen ja rauhallinen, naita ominaisuuksia todellakin tarvitsee lasten kanssa tyoskennellessa.
Saaolot ovat olleet poikkeukselliset. Taalla pitaisi olla kuuma kuivakausi meneillaan, mutta vetta on satanut viimeiset pari viikkoa lahestulkoon joka paiva. Rehtorimme Ananin sanoin, Thaimaassa tuntuu olevan nyt "mixed season": aamulla on kylma, paivalla on kuuma, illalla ja yolla sataa. Minua ei kuitenkaan sade tai pilvet haittaa, koska tuntuu, etta olen saanut jo ihan tarpeeksi aurinkoa, ihoni on palanut varmaan kymmenen kertaa. Enka kuitenkaan rusketu, joten voin ihan hyvin pystytella pilven varjossa.
Nyt ei sitten muuta kuin lomaviikkoa odottelemaan ja sitten kotiinpaluuta! Tuntuu todella hullulta, etta kohta me jo ollaan kotona. Taytyy ottaa ilo irti loppuajasta taalla nyt!! Toivottavasti siella sitten paistaa aurinko, kun tullaan!
Oona
keskiviikko 27. huhtikuuta 2011
Thaikkukuvia !
Jee,
vihdoinki sain ladattua Thaimaan kuvamateriaalia yhteiseen jakoon. Täällä niitä siis:
THAILAND-PICTURES
Tekstiä myöhemmin,
Pau
vihdoinki sain ladattua Thaimaan kuvamateriaalia yhteiseen jakoon. Täällä niitä siis:
THAILAND-PICTURES
Tekstiä myöhemmin,
Pau
lauantai 16. huhtikuuta 2011
Songkran - juhla, jossa hulluus ja tyhmyys yhdistyvat erittain maralla tavalla.
Tassa on nyt 7 paivaa oltu enemman tai vahemman markina. Syyna toki voisi olla 40 asteen kuumuudesta koituva hikoileminen, mutta paaosin syyllisen leiman saa thaikkujen uusi vuosi: Songkran, joka tana vuonna olisi kuulunut sijoittua aikavalille 13.-15.4.2011.
Mita tama kaytannossa tarkoittaa ? Noin viikon tai joka parin (jo viime lauantaina ensimmaiset lapset olivat tien varsilla vaanimassa pinkkeine ampareineen) kestavaa armotonta vesisotaa, jossa aseina kaytetaan erilaisia kookkaita pyssyja, ampareita, tynnyreita, vesiletkuja, jokeen heittelya tai mita tahansa luovaa kastelukeinoa. Uhreja ovat kaikki: lapset, vanhukset, nuoret, aikuiset, moottoripyorailijat, polkupyorailijat, autokuskit, jotka eivat muista lukita autonsa ovia....Ja ennen kaikkea kuivat lansimaalaiset. Vetta ammutaan noin aamukymmenen ja iltayhdeksan valilla, toki paikasta riippuen. Juhlaan kuuluu myos hilliton sisaisesta kosteustilasta huolehtiminen, eli kaljaa ja viskia kauhotaan kitaan ampareittain. Voisin kuvitella, etta jossain pain olisi mahdollista saada juhla pysymaan edes puoliksi hallinnassa, mutta luulen etta ominaisin piirre koko juhlalle on se, etta aivan kaikki lahtee kasista.
Tiistaina olimme viela Lamphunissa ja lahdimme itse lasten kanssa laheisen ravintolan pihamaalle saavien kanssa pommittamaan ohikulkijoita. Pakko myontaa, etta tuntuihan se hyvalta osua vesisaavillisella suoraan naamalle henkiloa, joka yrittaa epatoivoisesti viittoa etta "ALA AMMU". Aurinko paahtoi, bilemusiikki soi, vesi oli lamminta ja paiva oli aivan mahtava !
Keskiviikkona lahdimme selvittamaan millainen juhla on koko maan Songkran-keskiossa Chiang Maissa. Sita nakya ei voi edes sanoin kuvailla. Tuhansia thaikkuja ymparipaissaan, lapsia, skoottereita, tynnyreita, jaakimpaleita, tanssia, markaa ruokaa katujen varsilla, ihmisia kuorma-autoissa ampumassa, ihmisia joessa...aivan kasittamaton show. :D Itse selvisimme keskiviikon kuivina, silla vietimme aikaa Takeo-ystaviemme kanssa Guesthousessa ja vasta puolen yon jalkeen lahdimme yoelamaan.
Torstaina kuitenkin lahdimme itse veden keskelle rekka-autolla Guesthousemme porukan ja ystaviemme kanssa. Rekka ajoi 100m ja kaikki olimme tuhannen markia jaakalikkavedesta. Kulkeminen rekalla oli hidasta, koska liikenne ei juuri edennyt mihinkaan. Itse jouduin antautumaan jaapalikoiden voimalle jo puolen tunnin jalkeen. Vetta tuli tuhansia litroja joka ilmansuunnasta, joten hengittaminen kavi liian hankalaksi kun jokaisella henkayksessa ruskea jokivesi sinkosi suuhun. Loppuajan tutkailin meininkia rekan sisalta kasin. Mita myohemmaksi ilta eteni, sen sairaammalta kaikki naytti. Porukka ajeli ymparipaissaan skoottereillaan, useimmat ihmisjoukosta eivat kyenneet seisomaan kahdella jalalla ja ihmisia sinkoili vesiaseineen keskella liikennetta taysin holtittomasti.
Pakko myontaa, etta vastaavaa kokemusta ei ole aikaisemmin tullut vastaan, aivan paatonta touhua. Itse eniten nautin pienesta Songkranista omassa kylassamme, sekopainen kannikaaos Chiang Maissa ei suoranaisesti houkuttele enaa tulevaisuudessa. Huhupuheiden mukaan taman vuoden Songkranin ihmismenetysluku Chiang Main alueella on noin 300. Mutta jep, vesi on kivaa ja vesisota erittain hauskaa, mutta pienemmassa mittakaavassa huomattavasti nautinnollisempaa !
Nyt tassa onkin sitten enaa 4 viikkoa jaljella Lamphunissa, jonka jalkeen suuntanamme lienee Koh Samed ja Bangkok ! Nauttikaa kevaasta ja elamasta Suomessa !
- Pau
Mita tama kaytannossa tarkoittaa ? Noin viikon tai joka parin (jo viime lauantaina ensimmaiset lapset olivat tien varsilla vaanimassa pinkkeine ampareineen) kestavaa armotonta vesisotaa, jossa aseina kaytetaan erilaisia kookkaita pyssyja, ampareita, tynnyreita, vesiletkuja, jokeen heittelya tai mita tahansa luovaa kastelukeinoa. Uhreja ovat kaikki: lapset, vanhukset, nuoret, aikuiset, moottoripyorailijat, polkupyorailijat, autokuskit, jotka eivat muista lukita autonsa ovia....Ja ennen kaikkea kuivat lansimaalaiset. Vetta ammutaan noin aamukymmenen ja iltayhdeksan valilla, toki paikasta riippuen. Juhlaan kuuluu myos hilliton sisaisesta kosteustilasta huolehtiminen, eli kaljaa ja viskia kauhotaan kitaan ampareittain. Voisin kuvitella, etta jossain pain olisi mahdollista saada juhla pysymaan edes puoliksi hallinnassa, mutta luulen etta ominaisin piirre koko juhlalle on se, etta aivan kaikki lahtee kasista.
Tiistaina olimme viela Lamphunissa ja lahdimme itse lasten kanssa laheisen ravintolan pihamaalle saavien kanssa pommittamaan ohikulkijoita. Pakko myontaa, etta tuntuihan se hyvalta osua vesisaavillisella suoraan naamalle henkiloa, joka yrittaa epatoivoisesti viittoa etta "ALA AMMU". Aurinko paahtoi, bilemusiikki soi, vesi oli lamminta ja paiva oli aivan mahtava !
Keskiviikkona lahdimme selvittamaan millainen juhla on koko maan Songkran-keskiossa Chiang Maissa. Sita nakya ei voi edes sanoin kuvailla. Tuhansia thaikkuja ymparipaissaan, lapsia, skoottereita, tynnyreita, jaakimpaleita, tanssia, markaa ruokaa katujen varsilla, ihmisia kuorma-autoissa ampumassa, ihmisia joessa...aivan kasittamaton show. :D Itse selvisimme keskiviikon kuivina, silla vietimme aikaa Takeo-ystaviemme kanssa Guesthousessa ja vasta puolen yon jalkeen lahdimme yoelamaan.
Torstaina kuitenkin lahdimme itse veden keskelle rekka-autolla Guesthousemme porukan ja ystaviemme kanssa. Rekka ajoi 100m ja kaikki olimme tuhannen markia jaakalikkavedesta. Kulkeminen rekalla oli hidasta, koska liikenne ei juuri edennyt mihinkaan. Itse jouduin antautumaan jaapalikoiden voimalle jo puolen tunnin jalkeen. Vetta tuli tuhansia litroja joka ilmansuunnasta, joten hengittaminen kavi liian hankalaksi kun jokaisella henkayksessa ruskea jokivesi sinkosi suuhun. Loppuajan tutkailin meininkia rekan sisalta kasin. Mita myohemmaksi ilta eteni, sen sairaammalta kaikki naytti. Porukka ajeli ymparipaissaan skoottereillaan, useimmat ihmisjoukosta eivat kyenneet seisomaan kahdella jalalla ja ihmisia sinkoili vesiaseineen keskella liikennetta taysin holtittomasti.
Pakko myontaa, etta vastaavaa kokemusta ei ole aikaisemmin tullut vastaan, aivan paatonta touhua. Itse eniten nautin pienesta Songkranista omassa kylassamme, sekopainen kannikaaos Chiang Maissa ei suoranaisesti houkuttele enaa tulevaisuudessa. Huhupuheiden mukaan taman vuoden Songkranin ihmismenetysluku Chiang Main alueella on noin 300. Mutta jep, vesi on kivaa ja vesisota erittain hauskaa, mutta pienemmassa mittakaavassa huomattavasti nautinnollisempaa !
Nyt tassa onkin sitten enaa 4 viikkoa jaljella Lamphunissa, jonka jalkeen suuntanamme lienee Koh Samed ja Bangkok ! Nauttikaa kevaasta ja elamasta Suomessa !
- Pau
tiistai 12. huhtikuuta 2011
Vauhdikasta elämää Thaimaassa
Vasta puolitoista viikkoa on kulunut Thaimaassa ja niin paljon on ehtinyt jo tapahtua. Olemme olleet mm. keilaamassa, norsu-leirillä, sateen/-päivänvarjotehtaalla, kansainvälisissä krikettikisoissa, kiertelemässä useita toreja ja markkinoita, laulamassa karaokea, katsomassa thai-nyrkkeilyä, tanssimassa kadulla, leikkineet vesisotaa kadulla, uimassa järvessä… Toissapäivänä sain uskomattoman thai-hieronnan sokealta mieheltä! Puolitoista tuntia = 120 Bahtia, eli jotain alle kolme euroa. Rakastan (thai-)hierontaa!
Vastaanotto Croston Housessa (http://www.crostonhousechildrenshomethailand.org/) oli lämmin ja mukava. Thaimaalaiset ovat todella ystävällisiä ja vieraanvaraisia. He hymyilevät koko ajan ja tulevat aktiivisesti kysymään tarvitsemmeko apua ja nautimmeko, ja tuntuu, että he ovat valmiita tekemään mitä vain hyväksemme. Ruokaa täällä tarjotaan koko ajan! Illalla syömme päivällisen lastenkodilla ja joskus autamme ruoan laitossa. Thai-ruoka on todella herkullista: Ihania hedelmiä, kasviksia, äyriäisiä, munaa, nuudeleita, riisiä, chiliä, mausteita. Eli siitä ei ainakaan ole huolta, ettei saisi ruokaa.
Harjoittelupaikkamme Thaimaassa on hyvin erilainen verrattuna Kambodzhaan. Täällä on lisäksemme yksi vapaaehtoinen, kun taas Kambodzhassa oli parhaimmillaan (tai pahimmillaan) melkein kolmekymmentä muuta vapaaehtoista työskentelemässä. Kambodzhassa tuntui, ettei ollut tarpeeksi tekemistä kaikille työntekijöille, sillä meitä oli liikaa ja kaikki tahtoivat antaa huomiota lapsille. Täällä olemme eritysasemassa, koska vapaaehtoisia on vuodessa vain muutamia.
Täällä meillä on myös selkeä tehtävä: opettaa kesäkoulussa maanantaista perjantaihin klo 9-12. Iltapäivät käytämme tuntien suunnitteluun ja valmisteluun. Meillä on vapaat kädet pitää sellaisia tunteja kuin haluamme. Opetamme mm. englantia, musiikkia, liikuntaa, urheilua, maalaamista, piirtämistä, tanssimista.
Päivät kuluvat todella nopeasti ja en ole edes ehtinyt potea koti-ikävää niin kuin Kambodzhassa. Aamu alkaa usein nauttimalla aamupalaksi paikallisia hedelmiä ja sitten pyöräilemme koululle, joka on noin 10 minuuttia kodiltamme. Koulullakin syödään koko ajan. Joka tunnin välissä meille tarjotaan teetä ja hedelmiä ja muita herkkuja. Opetuksen jälkeen syömme lounaan koululla ja suunnittelemme seuraavan päivän tunnit. Sitten saatamme lähteä kaupungille, torille, kaupoille, ravintolaan laulamaan karaokea, tai tulla lastenkodille viettämään aikaa lasten kanssa. Ikinä ei tiedä mihin päätyy, sillä paikalliset näyttävät meille mielellään monenlaisia paikkoja ja etenkin koulun rehtori, Mr. Anan, tykkää viedä meitä paikasta toiseen ja tutustuttaa meitä ystäviinsä, jotka ovat mm. lakimiehiä ja poliiseja… Rehtorilla on myös hauska vitsi: hän haluaa naittaa minut pojalleen, hän esittelee minut uusille ihmisille miniänään. ”My daughter-in-law!” hän sanoo kaikille. Hän toistaa saman vitsin joka päivä ja joka päivä nauramme väkinäistä naurua. Toivon, että se tosiaan on vitsi… No, eilen sitten vihdoin tapasin tämän rehtorin pojan, josta hän oli viikon puhunut, eikä hän onneksi yrittänyt mitään. Hehe. Vakavasti puhuen, Mr. Anan on äärimmäisen kiltti ja hyväsydäminen mies, johon suoraan sanottuna luotan täällä kaikista eniten.
Kambodzhan öiset luonnonäänet eivät olleet mitään verrattuna tähän paikkaan! Asumme keskellä maaseutua, jossa ei muita ääniä kuulukaan kuin sammakoita, heinäsirkkoja, gekkoja ja ties mitä. Ja aamulla sitten heräämme kukonlaulantaan, lintujen lauluun tai lasten huutoon ja kiljuntaan, kun he leikkivät. Myös ukkosmyrskyt ovat täällä järisyttävän massiivisia. En ole kotona koskaan pelännyt ukkosta, mutta tämä ei vaan ole mitään verrattuna Suomen myrskyihin. Kun keskellä yötä herää järkyttävään paukuntaan ja rankkasateeseen pienessä pimeässä hökkelissä vuoren juurella, ei voi olla muuta kuin peloissaan. Peloista puhuttaessa voin ylpeänä sanoa, että olen ollut motskarin (noh, okei skootterin) selässä täällä hurjassa thai-liikenteessä. Se ei ollutkaan niin pelottavaa kuin luulin. Olen aina ollut vähän säikky liikenteessä ja kun en itse aja autoakaan, tuntuu hurjalta katsoa paikallisten menoa teillä. Myös autossa oleminen ilman turvavyötä on vaatinut totuttelua.
Kaikesta huolimatta olen todella nauttinut olostani Thaimaassa. Erityisesti rakastan kaunista luontoa! Silmäni lepää koko ajan, kun katselen upeita vuoristo- ja maalaismaisemia. Täällä on niin vihreää, kun taas Kambodzhassa oli hyvin kuivaa. Täällä voisin vaan istua ulkona ja ihastella puita, kasveja ja kukkia, taivasta ja pilviä, nauttia hiljaisuudesta ja luonnonäänistä keskellä kaunista maalaismaisemaa.
Nyt lähdemme viettämään thaimaalaista Uutta Vuotta eli Songkran, vesijuhlaa, Chiang Maihin! Tapaamme siellä myös muutamia ystäviämme Takeosta. Tulee olemaan varmasti hulvaton meininki, sillä Thaimaalaiset ovat kovia juhlimaan ja juhla kestää kolme päivää. Kolme päivää vesisotaa! Huhhuh!
Oona
tiistai 5. huhtikuuta 2011
You never know what is going to happen next
Pakko myontaa, etta elama on ollut niin taynna kaikkea viime viikkoina, etta blogin kirjoittaminen ei ole juuri ehtinyt juolahtaa mieleeni. Takeossa illat venyivat minulla lahes poikkeuksetta aamuun asti vapaaehtoisten kanssa iltaa viettaessa, keskustellessa ja biljardia pelatessa, kun taas aamut ja paivat olivat taynna kaikkea englannin opetuksesta ja pyoraretkista lahtien paatyen musiikki- ja tanssitunteihin. Jokaisessa hetkessa koin olevani lasna ja oppivani, ja jokainen hetki oli jotakin sanoin kuvaamattoman arvokasta.
Yhtena aamuna 4 tunnin younien jalkeen koitti muutos, kun pakkauduimme vapaaehtoisporukalla minibussiin, joka vei meidat Phnom Penhiin. Kiireisen viimeisen yhteislounaan jalkeen tuk-tuk heitti minut ja Oonan lentokentalle, jossa meita odotti pikku yllatys. Emme tienneet, etta lentokenttavero on 25$ ja onneksemme kaikki lentokentan automaatit olivat rikki, eika Visa electron kelvannut maksuvalineena. "Jee!" Kuitenkin jonkun ihmeen voimalla yksi Oonan korteista suostui toimimaan ja paasimme Bangkokin koneeseen. Bangkokista hyppasimme junaan, ja siita Skytrainiin, josta taksiin, joka vei bussiterminaaliin. Ehdimme viime tipassa viimeiseen yobussiin ja olimme onnellisia. Bussissa heilui joku hullu lehtimyyja viitta paalla. Matkamme kului leppoisasti luokattoman surkeasti dupattuja elokuvia katsellen seka tonnikalaa syoden. Itse en nukkunut matkan aikana, joten saapuessamme aamu viidelta Lamphuniin en ollut enaa kovin teravassa vireessa.
24 tunnin matkustamisesta palautuminen kesti tovin, ja vasta lauantaina tajusin missa olen nyt ja mita tapahtuu. Orpokoti taalla on hyvin koyha, talot ovat pienia tai vahan suurempia majoja. Suihkuttelu tapahtuu joessa. Sienipuutarha, sikoja, lehma, vuohia, kanoja, koiria, jattisammakkoja ja ties mita orkkeja loytyy pihamaalta. Ensimmaisen yon nukuimme 15 lapsen kanssa samassa mokissa, mutta lauantaina saimme oman pikku majan.
Lauantaina lahdimme katsomaan Thai-boxingia, koska kaksi orpokodin tytoista oli tappelemassa. Paikka oli taynna lapsia, puhallettuja linnoja, huvipuistojunaratoja, strippareita ja tuhannen kannisia paikallisia thaikkuja. Toimiva yhdistelma ! Valilla kavimme kannustamassa nyrkkeilijoita ja valilla aggressiiviset naiset pakottivat meidat lavalle tanssimaan valloittavia paikallisia renkutuksia ja rakkauslauluja. Thaikkumusiikkia en sen enempaa kommentoi, mutta sanonpahan vain, etta nailla tyypeilla taalla on aika huolestuttava musiikkimaku (mm. Westlife ja Ronan Keating ovat aarimmaisen kovaa kamaa!)
Tyotehtaviimme taalla kuuluu orpokodilla oleskelun lisaksi opetushommat paikallisessa koulussa. Sunnuntaina meidan oli tarkoitus tulla moikkaamaan koulun rehtoria, mutta han veikin meidat yllattaen jonnekin kalaravintolan VIP-huoneeseen joidenkin hallituksessa tyoskentelevien random setien kanssa. Siella sitten syotiin kalaa ja sienia ja juotiin kaljaa, viskia ja viinicoolereita. Ja mika tarkeinta, laulettiin KARAOKEA. Tuntikaupalla. Paikalliset olivat ihan liekeissa kun lauloin The Cranberriesin Zombien, koska tiesin aikaisemman kokemukseni perusteella thaikkujen tykkaavan tasta laulusta. Taman lisaksi ilahdutimme heita laulamalla kaikkia ihania kasari- ja ysarihitteja.
Eika siina viela kaikki. Laulu- ja ruokasessioiden jalkeen ajoimme pieneen kylaan, jossa oli jotkut monipaivaiset kylajuhlat, jossa sitten yllattaen syotiin ja juotiin taas. Auringon laskiessa porukka ryhtyi tanssimaan pitkin katuja bileautojen (autoja, joissa oli hullut bassovahvistimet ja kaiutinviritelmat discopalloineen) tahtiin. Jorasimme aikamme kunnes lahdimme Chiang Maihin vastaanottamaan erasta saksalaista vapaaehtoista. Hanen lentonsa olikin myohassa, joten mitas sitten muutakaan kun ruokaa ja juomaa kehiin taas !
Pointti taalla elamasta selviytymisessa on se, etta mitaan ei kannata yrittaa etukateen ennustaa ja ihan mita tahansa voi tapahtua koska tahansa, joten sen mukaan mennaan. Ei suunnitelmia, ei liikaa ajattelua. Pelkkaa hetkessa elamista ja mahdollisuuksiin tarttumista, eli kaikinpuolin aarimmaisen antoisaa ! <3
Oona palailee asiaan myohemmin, itse voisin lahtea metsastamaan papaijaa aamupalaksi pyoralla, jossa tietenkaan ei ole toimivia jarruja. Seikkailu jatkuu !
Yhtena aamuna 4 tunnin younien jalkeen koitti muutos, kun pakkauduimme vapaaehtoisporukalla minibussiin, joka vei meidat Phnom Penhiin. Kiireisen viimeisen yhteislounaan jalkeen tuk-tuk heitti minut ja Oonan lentokentalle, jossa meita odotti pikku yllatys. Emme tienneet, etta lentokenttavero on 25$ ja onneksemme kaikki lentokentan automaatit olivat rikki, eika Visa electron kelvannut maksuvalineena. "Jee!" Kuitenkin jonkun ihmeen voimalla yksi Oonan korteista suostui toimimaan ja paasimme Bangkokin koneeseen. Bangkokista hyppasimme junaan, ja siita Skytrainiin, josta taksiin, joka vei bussiterminaaliin. Ehdimme viime tipassa viimeiseen yobussiin ja olimme onnellisia. Bussissa heilui joku hullu lehtimyyja viitta paalla. Matkamme kului leppoisasti luokattoman surkeasti dupattuja elokuvia katsellen seka tonnikalaa syoden. Itse en nukkunut matkan aikana, joten saapuessamme aamu viidelta Lamphuniin en ollut enaa kovin teravassa vireessa.
24 tunnin matkustamisesta palautuminen kesti tovin, ja vasta lauantaina tajusin missa olen nyt ja mita tapahtuu. Orpokoti taalla on hyvin koyha, talot ovat pienia tai vahan suurempia majoja. Suihkuttelu tapahtuu joessa. Sienipuutarha, sikoja, lehma, vuohia, kanoja, koiria, jattisammakkoja ja ties mita orkkeja loytyy pihamaalta. Ensimmaisen yon nukuimme 15 lapsen kanssa samassa mokissa, mutta lauantaina saimme oman pikku majan.
Lauantaina lahdimme katsomaan Thai-boxingia, koska kaksi orpokodin tytoista oli tappelemassa. Paikka oli taynna lapsia, puhallettuja linnoja, huvipuistojunaratoja, strippareita ja tuhannen kannisia paikallisia thaikkuja. Toimiva yhdistelma ! Valilla kavimme kannustamassa nyrkkeilijoita ja valilla aggressiiviset naiset pakottivat meidat lavalle tanssimaan valloittavia paikallisia renkutuksia ja rakkauslauluja. Thaikkumusiikkia en sen enempaa kommentoi, mutta sanonpahan vain, etta nailla tyypeilla taalla on aika huolestuttava musiikkimaku (mm. Westlife ja Ronan Keating ovat aarimmaisen kovaa kamaa!)
Tyotehtaviimme taalla kuuluu orpokodilla oleskelun lisaksi opetushommat paikallisessa koulussa. Sunnuntaina meidan oli tarkoitus tulla moikkaamaan koulun rehtoria, mutta han veikin meidat yllattaen jonnekin kalaravintolan VIP-huoneeseen joidenkin hallituksessa tyoskentelevien random setien kanssa. Siella sitten syotiin kalaa ja sienia ja juotiin kaljaa, viskia ja viinicoolereita. Ja mika tarkeinta, laulettiin KARAOKEA. Tuntikaupalla. Paikalliset olivat ihan liekeissa kun lauloin The Cranberriesin Zombien, koska tiesin aikaisemman kokemukseni perusteella thaikkujen tykkaavan tasta laulusta. Taman lisaksi ilahdutimme heita laulamalla kaikkia ihania kasari- ja ysarihitteja.
Eika siina viela kaikki. Laulu- ja ruokasessioiden jalkeen ajoimme pieneen kylaan, jossa oli jotkut monipaivaiset kylajuhlat, jossa sitten yllattaen syotiin ja juotiin taas. Auringon laskiessa porukka ryhtyi tanssimaan pitkin katuja bileautojen (autoja, joissa oli hullut bassovahvistimet ja kaiutinviritelmat discopalloineen) tahtiin. Jorasimme aikamme kunnes lahdimme Chiang Maihin vastaanottamaan erasta saksalaista vapaaehtoista. Hanen lentonsa olikin myohassa, joten mitas sitten muutakaan kun ruokaa ja juomaa kehiin taas !
Pointti taalla elamasta selviytymisessa on se, etta mitaan ei kannata yrittaa etukateen ennustaa ja ihan mita tahansa voi tapahtua koska tahansa, joten sen mukaan mennaan. Ei suunnitelmia, ei liikaa ajattelua. Pelkkaa hetkessa elamista ja mahdollisuuksiin tarttumista, eli kaikinpuolin aarimmaisen antoisaa ! <3
Oona palailee asiaan myohemmin, itse voisin lahtea metsastamaan papaijaa aamupalaksi pyoralla, jossa tietenkaan ei ole toimivia jarruja. Seikkailu jatkuu !
maanantai 28. maaliskuuta 2011
Last days in Cambodia
I can’t believe that we will stay only three more nights here in Cambodia! It’s going to be really sad to leave this place, it feels like home to me now… I know that I will miss this place, the kids, local people and the other volunteers. But there are new adventures waiting for us in Thailand! I’m excited!
On Thursday, we will travel to North Thailand through Bangkok, to a village called Lamphun. We are going to work there at the orphanage for the next six weeks. We'll have to travel almost 24 hours to get there, so it will be interesting... There has been an earthquake in Myanmar and also in some places of Thailand. And I heard that there also has been a big storm in Thailand. But the place we will go is ok, I think...
Last week here in Takeo has gone by fast. We have made weekend-trip to the Rabbit Island, visited to a village school and of course we have given dancing lessons to the kids. The day after tomorrow, we are going to make this little show, to perform others what have we done. We are going to use Michael Jackson’s Billie Jean because the kids really seem to love his music. We had to bend a little bit with the kids and teach them dance moves we made up, though originally we decided that we won’t do that. But we have also encouraged them to use their own ideas and to teach moves to each other. The kids have surprised us many times with their ability to learn and concentrate during the lesson. Sometimes it has been difficult to get them focused, but clearly they can concentrate when they really want to.
One day, me, Paula, Sean and Lewis (they are some really nice guys from the orphanage) did a bike ride outside Takeo and we ended up to this little village. They clearly haven’t seen many westerns before. People just stopped and stared at us almost with mouth opened while we were cycling across the villages’ only street. I bet, the place was a typical rural village in Cambodia; small and poor, children running around and playing, pigs, cows and chickens walking on the street… The houses were just small shacks. I went to one of these shacks and asked if they had any cold water to sell and something confusing happened: one of the women pushed a little baby boy in to my arms and I think she was trying to sell him for me! She just gave the baby to me and showed with her hands “Money! Money!” And then there was a man who was pointing these children next to him like he was selling them and he also said some money amount, if I understood right the Khmer numbers. The situation was very weird. They literally surrounded us and were pretty aggressive too. And of course, I didn’t understand the language they used! After we got out of the crowd I was shocked when I realized that they really were selling that baby to me! And that’s not unusual in Cambodia at all. There's lots of human trafficking, especially child trafficking, in Cambodia. But I think, they don’t probably do it because they are bad people or that they are just thinking about money. Maybe that woman thought that she would give a better future to the child, imagining that the white woman is rich. People here think about money a lot. It’s all about the money! To them, if you are white, it means you are rich. And obviously, compared to them, we are rich, though I don’t think of myself as a rich person at all.
Well, that is one more new experience in this country. Now I think I’m going to read my book and get a good night sleep so I have enough energy for the last two days here in this lovely orphanage!
Oona
maanantai 21. maaliskuuta 2011
Tässä hieman ilmoitusluontoista asiaa:
Lisäsin uusia kuvia kuvasivullemme, sillä olimme viikonloppulomailemassa paratiisisaarella. Tekstiä tulee seikkailustamme myöhemmin lisää, mutta katselkaa sillä aikaa kuvia:
Paratiisisaarikuvia !
- Pau
Paratiisisaarikuvia !
- Pau
perjantai 18. maaliskuuta 2011
KUVIA !
Tässä hyödyllinen linkki kaikille niille, joita kiinnostaa kuvamateriaali reissumme ajalta. Kuvia klikkaamalla ne näkyvät isompina ja uusimmat kuvat ovat ensimmäisenä. Tällä hetkellä kuvia on 72, lisää tulee sitten kun on tullakseen !
Olkaa hyvä:
CAMBODIA & THAILAND !
- Pau
Olkaa hyvä:
CAMBODIA & THAILAND !
- Pau
torstai 17. maaliskuuta 2011
Rehellistä shokkihoitoa
Koska Oona tuossa äsken kirjoittamassaan tekstissä hieman valaisi harjoitteluamme, kertoi khmreeriläisistä häistä ja muista, itse voisin julkaista esimerkiksi hieman rehellistä faktaa paikallisesta ruokakulttuurista. Jos olet suuresti eläinrakas tai muuten vain herkkä, suosittelen hyppäämään nämä seuraavat pari kappaletta eteenpäin. Ja jos olet äärimmäisen herkkähermoinen, suosittelen lukemaan pelkästään kirjoitukseni kaksi viimeistä kappaletta.
1. Normaalisti aamuisin poljen torille ostamaan kilon mangoja, papaijaa, appelsiineja, banaanitertun tai muita rehuja, mutta tänään sitten pyöriskelin siellä hieman kauemmin ja löysin näkyjä joita jokaisen kunnon lihansyöjän tulisi nähdä. Esimerkiksi kanoja ja ankkoja kasataan sadoittain skoottereiden selkään ja roudataan ympäriinsä myyntitavarana. Osa eläimistä roikkuu yhden koiven varassa nokka asfalttia koputellen koko matkan kun toiset ovat jo valmiiksi kuolleita. Eräs ankkakauppias istui torin ulkopuolella nuijimassa ankkoja puupalikalla, ihme ja kumma että rimpuilivat. Enpä ole kysynyt koskaan paljonko kustantaisi yksi puolikuollut kanan tai ankanrääpäle, mutta varmasti aika halvalla lähtee. Toinen kysymys sitten herää siinä, että kuka todella ostaa niitä?
2. Toinen herkku johon törmäsin tänään oli kokonainen sian ruho. Toissa iltana kuulimme kun sika pisteltiin päiviltä jossain tässä lähellä (sitä ääntä ei hetkessä unohda...) ja tänään sitten näin kuinka homma hoidetaan telotuksen jälkeen. Torilla suht tuore ruho oli kivasti siinä pöydällä, kunnes pää vedettiin ketterästi irti ja myyjä kaiveli sian aivot tarjottimelle. Äärimmäisen söpöä ja vesi suorastaan nousi kielelle. Loppuvartalo sitten vetästään veitsellä auki, maksa ja muut sisäelimet tongitaan ulos, sorkat irroitetaan ja ymmärtääkseni myydään sellaisinaan. Loppujämät sian päästä jätetään 'houkuttimeksi' pöydän päätyyn, josta paikalliset lihansyöjät sitten tulevat hakemaan päivän eväät. Näin se käy, mutta Suomessa koko toimituksesta nähdään vain se vakuumipakattu E-koodiliemessä uitettu sisäfilee Citymarketin hyllyllä, että aika helpolla siellä päästään kyllä.
Ja sitten muihin aiheisiin ! Kuten Oonakin mainitsi, kävimme seikkailemassa Phnom Penhissä, joka osoittautui ikävää mainettaan kauniimmaksi kaupungiksi. Emme nähneet lapsiprostituoituja (okei, emme etsineetkään) ja vältyimme rikollisilta, huumekauppiailta, aseilta ja jopa kannabikselta. Poikkeuksena toki paikalliset "Happy herb pizzeriat", joista todennäköisesti saa haluamansa taikayrttikertoimen, jos maksaa riittävästi. Me kuitenkin jätimme happypizzat koeajamatta ja tyydyimme herkullisiin vege-curryihin, tuoreisiin hedelmiin ja muihin rehuruokiin. Itse kyllä koitin eräässä luomuravintolassa paikallista mushroom mixiä, mutta ennakkoluuloistani huolimatta jokainen sieni oli ihan syötävä enkä (tietääkseni) saanut hallusinaatioita.
Ensimmäisenä päivänä tutustuimme Tuk tuk-kuskiin, joka kuskasi meitä ja muita vapaaehtoisia ympäri kaupungia kelvollisin hinnoin. Herra kertoi myös elämästään Khmer Rougen aikana ja paljon muita kiinnostavia satuja, joten ystävyytemme oli kaikkien kannalta hyödyllistä ! Piipahdimme Killing fieldseillä, jossa joukkohaudat, pääkallot ja puu jota vasten lapsia tapettiin vuosina 75-79 olivat melko havahduttavia näkyjä. Kokonaisvaltaisimmat kokemukset sain kuitenkin Tuol Sleng-S21- vankilassa, jonka hyytävät vankisellit, kuvat kuolleista ja kidutetuista ihmisistä, vanhat veriset metallisängyt ja kidutusvälineet olivat vaikuttavia. Itse seikkailin keskenäni kolmannen vankilan sellikäytävässä ja lukittauduin yhteen puiseen yhden hengen selliin, jotta saisin kokemuksen siitä ahdistuksesta, kuoleman odotuksesta ja jatkuvasta kauhusta. Voin kertoa, että olo oli aika sanoinkuvaamaton.
Jotta tämä päivitykseni ei tuntuisi niin etovalta, voisin tähän loppuun kertoa jotakin kaunista. Olemme huomenna lähdössä vapaaehtoisporukan kanssa minireissulle eräälle salaiselle paratiisisaarelle jonnekin päin Kambodzaa ja olen kuullut, että siellä on kauneimmat auringonlaskut ikinä. Odotan estetiikan kokemusta suuresti, vaikka jollain oudolla tavalla nautin myös tämän koko maan karuudesta. Todellisuutta kuitenkin kaikki puolet, ja vaikka ihmiset ja lapset täällä ovat maailman kauneimpia sekä ulkonäöllisesti että myös henkisesti, ääripäisintä luonnon kauneuden kokemusta en vielä ole saanut.
P.S. Pakko hehkuttaa vielä, että kaikesta tästä saastasta huolimatta olen ollut terve kuin pukki koko reissun ! Kiitokset maailman tehokkaimmalle maitohappobakteereille ja entsyymeille, käsidesille ja maalaisjärjelle. Ja nyt tämän sanottuani voisin lähteä koputtamaan puuta.
Rakkaat terveiset keväiseen Suomeen,
- Pau
1. Normaalisti aamuisin poljen torille ostamaan kilon mangoja, papaijaa, appelsiineja, banaanitertun tai muita rehuja, mutta tänään sitten pyöriskelin siellä hieman kauemmin ja löysin näkyjä joita jokaisen kunnon lihansyöjän tulisi nähdä. Esimerkiksi kanoja ja ankkoja kasataan sadoittain skoottereiden selkään ja roudataan ympäriinsä myyntitavarana. Osa eläimistä roikkuu yhden koiven varassa nokka asfalttia koputellen koko matkan kun toiset ovat jo valmiiksi kuolleita. Eräs ankkakauppias istui torin ulkopuolella nuijimassa ankkoja puupalikalla, ihme ja kumma että rimpuilivat. Enpä ole kysynyt koskaan paljonko kustantaisi yksi puolikuollut kanan tai ankanrääpäle, mutta varmasti aika halvalla lähtee. Toinen kysymys sitten herää siinä, että kuka todella ostaa niitä?
2. Toinen herkku johon törmäsin tänään oli kokonainen sian ruho. Toissa iltana kuulimme kun sika pisteltiin päiviltä jossain tässä lähellä (sitä ääntä ei hetkessä unohda...) ja tänään sitten näin kuinka homma hoidetaan telotuksen jälkeen. Torilla suht tuore ruho oli kivasti siinä pöydällä, kunnes pää vedettiin ketterästi irti ja myyjä kaiveli sian aivot tarjottimelle. Äärimmäisen söpöä ja vesi suorastaan nousi kielelle. Loppuvartalo sitten vetästään veitsellä auki, maksa ja muut sisäelimet tongitaan ulos, sorkat irroitetaan ja ymmärtääkseni myydään sellaisinaan. Loppujämät sian päästä jätetään 'houkuttimeksi' pöydän päätyyn, josta paikalliset lihansyöjät sitten tulevat hakemaan päivän eväät. Näin se käy, mutta Suomessa koko toimituksesta nähdään vain se vakuumipakattu E-koodiliemessä uitettu sisäfilee Citymarketin hyllyllä, että aika helpolla siellä päästään kyllä.
Ja sitten muihin aiheisiin ! Kuten Oonakin mainitsi, kävimme seikkailemassa Phnom Penhissä, joka osoittautui ikävää mainettaan kauniimmaksi kaupungiksi. Emme nähneet lapsiprostituoituja (okei, emme etsineetkään) ja vältyimme rikollisilta, huumekauppiailta, aseilta ja jopa kannabikselta. Poikkeuksena toki paikalliset "Happy herb pizzeriat", joista todennäköisesti saa haluamansa taikayrttikertoimen, jos maksaa riittävästi. Me kuitenkin jätimme happypizzat koeajamatta ja tyydyimme herkullisiin vege-curryihin, tuoreisiin hedelmiin ja muihin rehuruokiin. Itse kyllä koitin eräässä luomuravintolassa paikallista mushroom mixiä, mutta ennakkoluuloistani huolimatta jokainen sieni oli ihan syötävä enkä (tietääkseni) saanut hallusinaatioita.
Ensimmäisenä päivänä tutustuimme Tuk tuk-kuskiin, joka kuskasi meitä ja muita vapaaehtoisia ympäri kaupungia kelvollisin hinnoin. Herra kertoi myös elämästään Khmer Rougen aikana ja paljon muita kiinnostavia satuja, joten ystävyytemme oli kaikkien kannalta hyödyllistä ! Piipahdimme Killing fieldseillä, jossa joukkohaudat, pääkallot ja puu jota vasten lapsia tapettiin vuosina 75-79 olivat melko havahduttavia näkyjä. Kokonaisvaltaisimmat kokemukset sain kuitenkin Tuol Sleng-S21- vankilassa, jonka hyytävät vankisellit, kuvat kuolleista ja kidutetuista ihmisistä, vanhat veriset metallisängyt ja kidutusvälineet olivat vaikuttavia. Itse seikkailin keskenäni kolmannen vankilan sellikäytävässä ja lukittauduin yhteen puiseen yhden hengen selliin, jotta saisin kokemuksen siitä ahdistuksesta, kuoleman odotuksesta ja jatkuvasta kauhusta. Voin kertoa, että olo oli aika sanoinkuvaamaton.
Jotta tämä päivitykseni ei tuntuisi niin etovalta, voisin tähän loppuun kertoa jotakin kaunista. Olemme huomenna lähdössä vapaaehtoisporukan kanssa minireissulle eräälle salaiselle paratiisisaarelle jonnekin päin Kambodzaa ja olen kuullut, että siellä on kauneimmat auringonlaskut ikinä. Odotan estetiikan kokemusta suuresti, vaikka jollain oudolla tavalla nautin myös tämän koko maan karuudesta. Todellisuutta kuitenkin kaikki puolet, ja vaikka ihmiset ja lapset täällä ovat maailman kauneimpia sekä ulkonäöllisesti että myös henkisesti, ääripäisintä luonnon kauneuden kokemusta en vielä ole saanut.
P.S. Pakko hehkuttaa vielä, että kaikesta tästä saastasta huolimatta olen ollut terve kuin pukki koko reissun ! Kiitokset maailman tehokkaimmalle maitohappobakteereille ja entsyymeille, käsidesille ja maalaisjärjelle. Ja nyt tämän sanottuani voisin lähteä koputtamaan puuta.
Rakkaat terveiset keväiseen Suomeen,
- Pau
Tanssin huumaa
Onpas kulunut pitkä aika viime kirjoituksesta! Ja niin paljon on tapahtunut, että en tiedä mistä aloittaisin. No, ensinnäkin olimme muutaman päivän Kambodzhan pääkaupungissa Phnom Penhissä hankkimassa Thaimaan viisumeita. Hakemuksen käsittely kesti muutaman päivän, joten meillä oli mukavasti aikaa tutustua suurkaupungin elämään. Phnom Penh, niinkuin Kambodzha ylipäätään, on mielestäni turhan pahamainen. Toki kaupunki on likainen, saasteinen, siellä on paljon kerjäläisiä ja köyhyyttä, mutta on myös kauneutta, vihreyttä ja elinvoimaa ja ihmiset ovat hyvin ystävällisiä.
Phnom Penhissä vierailuun tietenkin kuuluu maan veriseen historiaan tutustuminen. Killing Fields, eli joukkohaudat ja entinen Puna-khmerien vankila, olivat koskettavia ja masentavia paikkoja. Kamalaa, miten ihminen voikaan olla niin julma! Päivä oli melko raskas, mutta kuitenkin antoisa ja opettavainen. Phnom Penhissä aika kului myös mukavien asioiden parissa: rentoutuen, shoppaillen, syöden ja juoden hyvin. :)
Olemme päässeet myös kokemaan paikalliset häät, mikä oli yksi elämäni erikoisempia kokemuksia! Meitä oli noin kymmenen hengen valkonaamaporukka täältä orpokodilta ja totta kai herätimme huomiota. Minusta tuntui melkein pahalta, häävieraat olivat niin kiinnostuneita meistä, että itse hääpäri jäi vähän sivuun. Emme olleet mukana häiden virallisessa osuudessa, ainoastaan iltajuhlassa, johon kuului "hääkakun leikkaaminen" ja tanssiminen. Heillä ei kuitenkaan ollut kakkua, vaan iso kasa hedelmiä, joita sulhanen ja morsian syöttivät toisilleen. Luulen, että avioliitto oli jollain tavalla järjestetty, sillä erityisesti morsian näytti hyvin vaivaantuneelta koko ajan, eikä paljoa hymyillyt. Ja kun tuli tanssin aika, puolisot tuskin uskalsivat koskea toisiinsa. Morsian oli 20-vuotias, mies kai vähän vanhempi. Minun oli vähän vaikea katsoa hääparia, kun teki niin pahaa sen tytön puolesta. Oikeasti näytti siltä, ettei se kauheasti nauttinut tilanteesta.
No, meillä oli kuitenkin hauska loppuilta. Opimme paikallisia tansseja, jotka on käytännössä sellaisia, että kävellään vaan ringissä ja tehdään käsillä hitaita koukeromaisia liikkeitä. Hassua! Ja musiikki täällä on hyvin huvittavaa! En osaa edes oikein kuvailla sitä. Kai se on vähän niinkuin paikallista iskelmää. Miehet ja pojat tulivat hakemaan meitä tanssiin ja olivat vähän turhankin innokkaita, melkeinpä aggressiivisia välillä. Poseerasin varmaan kymmenissä valokuvissa eri miesten ja poikien kanssa... Jokainen mies halusi tanssittaa meitä ja päästä meidän kanssa valokuvaan. En saanut edes pitää juomataukoa rauhassa, kun joku tuli vetämään tanssilattialle! Jossain vaiheessa mua alkoi oikeasti vähän ärsyttämään enkä jaksanut edes hymyillä kuvissa. Se oli ihan hullua!
Itse työ orpokodilla on haastavaa. Siitä tekee haastavaa se, että täällä on niin monia vapaaehtoistyöntekijöitä, että on vaikea erottua joukosta ja saada kontaktia lapsiin. Nyt, kun olemme olleet täällä jo muutaman viikon, lapset onneksi jo tuntevat meidät. Lapsilla on tosi paljon virikkeitä ja tekemistä. Tuntuu, että meillä ei ole mitään uutta annettavaa. Omasta mielestäni lapsilla on melkeinpä liikaa kaikkea. Liikaa tekemistä, leluja, leikkipaikkoja, vapaaehtoisia... He ovat melkeinpä hemmoteltuja materialla.
Tavoitteenamme on kuitenkin yrittää opettaa lapsille uusia tapoja oppia esimerkiksi tanssia. Opiskelemme luovia menetelmiä, eli kuinka käyttää tanssia, musiikkia, liikuntaa, kuvaa tai draamaa ilmaisukeinona. Luovien menetelmien avulla voi vahvistaa vuorovaikutusta, itsearvostusta, itsetuntemusta ja yksinkertaisesti innostua ja pitää hauskaa, saada mielihyvää taiteesta. Kaikilla on oikeus taiteeseen ja luovuuteen! Luovien menetelmien käyttö täällä on hankalaa, sillä en ole varma ymmärtävätkö edes paikan johtajat, mistä on kyse ja mitä ajamme takaa. Kerroimme, että haluamme pitää lapsille tanssitunteja, mutta ei perinteistä tanssinopetusta, vaan hieman eri tavalla, niin että liike syntyy lapsissa itsessään, eikä meidän mallin mukaan. Lapset kuitenkin odottavat meidän opettavan heille tanssia. Mutta yritämme keksiä kivoja pelejä ja leikkejä, joiden avulla saisimme lapset luottamaan siihen, että he osaavat tanssia ja voivat käyttää itse omaa luovuuttaan. Meillä on vielä 9 kertaa jäljellä, joten toivotaan, että saamme heidät jotenkin innostumaan.
Itse pidän tärkeänä kuitenkin myös sitä, että kun olen orpokodilla, olen oikeasti läsnä lasten kanssa. Kaiken sen hektisyyden keskellä, yritän olla sellainen rauhallinen ja luotettava henkilö, johon lapset voivat tarvittaessa tukeutua. Aito läsnäolo on todella tärkeää. Yhden pojan kanssa olen jo muodostanut eräänlaisen vuorovaikutussuhteen, jossa ei paljoa puhuta, mutta esimerkiksi istutaan hiljaa pallomeressä (Joo, kyllä! Orpokodilla on pallomeri!) ja pidetään kädestä kiinni. Lapset ovat ihania!
Nyt lähden pyöräilemään torille! Heippa!
Lämpimin terkuin, Oona
Phnom Penhissä vierailuun tietenkin kuuluu maan veriseen historiaan tutustuminen. Killing Fields, eli joukkohaudat ja entinen Puna-khmerien vankila, olivat koskettavia ja masentavia paikkoja. Kamalaa, miten ihminen voikaan olla niin julma! Päivä oli melko raskas, mutta kuitenkin antoisa ja opettavainen. Phnom Penhissä aika kului myös mukavien asioiden parissa: rentoutuen, shoppaillen, syöden ja juoden hyvin. :)
Olemme päässeet myös kokemaan paikalliset häät, mikä oli yksi elämäni erikoisempia kokemuksia! Meitä oli noin kymmenen hengen valkonaamaporukka täältä orpokodilta ja totta kai herätimme huomiota. Minusta tuntui melkein pahalta, häävieraat olivat niin kiinnostuneita meistä, että itse hääpäri jäi vähän sivuun. Emme olleet mukana häiden virallisessa osuudessa, ainoastaan iltajuhlassa, johon kuului "hääkakun leikkaaminen" ja tanssiminen. Heillä ei kuitenkaan ollut kakkua, vaan iso kasa hedelmiä, joita sulhanen ja morsian syöttivät toisilleen. Luulen, että avioliitto oli jollain tavalla järjestetty, sillä erityisesti morsian näytti hyvin vaivaantuneelta koko ajan, eikä paljoa hymyillyt. Ja kun tuli tanssin aika, puolisot tuskin uskalsivat koskea toisiinsa. Morsian oli 20-vuotias, mies kai vähän vanhempi. Minun oli vähän vaikea katsoa hääparia, kun teki niin pahaa sen tytön puolesta. Oikeasti näytti siltä, ettei se kauheasti nauttinut tilanteesta.
No, meillä oli kuitenkin hauska loppuilta. Opimme paikallisia tansseja, jotka on käytännössä sellaisia, että kävellään vaan ringissä ja tehdään käsillä hitaita koukeromaisia liikkeitä. Hassua! Ja musiikki täällä on hyvin huvittavaa! En osaa edes oikein kuvailla sitä. Kai se on vähän niinkuin paikallista iskelmää. Miehet ja pojat tulivat hakemaan meitä tanssiin ja olivat vähän turhankin innokkaita, melkeinpä aggressiivisia välillä. Poseerasin varmaan kymmenissä valokuvissa eri miesten ja poikien kanssa... Jokainen mies halusi tanssittaa meitä ja päästä meidän kanssa valokuvaan. En saanut edes pitää juomataukoa rauhassa, kun joku tuli vetämään tanssilattialle! Jossain vaiheessa mua alkoi oikeasti vähän ärsyttämään enkä jaksanut edes hymyillä kuvissa. Se oli ihan hullua!
Itse työ orpokodilla on haastavaa. Siitä tekee haastavaa se, että täällä on niin monia vapaaehtoistyöntekijöitä, että on vaikea erottua joukosta ja saada kontaktia lapsiin. Nyt, kun olemme olleet täällä jo muutaman viikon, lapset onneksi jo tuntevat meidät. Lapsilla on tosi paljon virikkeitä ja tekemistä. Tuntuu, että meillä ei ole mitään uutta annettavaa. Omasta mielestäni lapsilla on melkeinpä liikaa kaikkea. Liikaa tekemistä, leluja, leikkipaikkoja, vapaaehtoisia... He ovat melkeinpä hemmoteltuja materialla.
Tavoitteenamme on kuitenkin yrittää opettaa lapsille uusia tapoja oppia esimerkiksi tanssia. Opiskelemme luovia menetelmiä, eli kuinka käyttää tanssia, musiikkia, liikuntaa, kuvaa tai draamaa ilmaisukeinona. Luovien menetelmien avulla voi vahvistaa vuorovaikutusta, itsearvostusta, itsetuntemusta ja yksinkertaisesti innostua ja pitää hauskaa, saada mielihyvää taiteesta. Kaikilla on oikeus taiteeseen ja luovuuteen! Luovien menetelmien käyttö täällä on hankalaa, sillä en ole varma ymmärtävätkö edes paikan johtajat, mistä on kyse ja mitä ajamme takaa. Kerroimme, että haluamme pitää lapsille tanssitunteja, mutta ei perinteistä tanssinopetusta, vaan hieman eri tavalla, niin että liike syntyy lapsissa itsessään, eikä meidän mallin mukaan. Lapset kuitenkin odottavat meidän opettavan heille tanssia. Mutta yritämme keksiä kivoja pelejä ja leikkejä, joiden avulla saisimme lapset luottamaan siihen, että he osaavat tanssia ja voivat käyttää itse omaa luovuuttaan. Meillä on vielä 9 kertaa jäljellä, joten toivotaan, että saamme heidät jotenkin innostumaan.
Itse pidän tärkeänä kuitenkin myös sitä, että kun olen orpokodilla, olen oikeasti läsnä lasten kanssa. Kaiken sen hektisyyden keskellä, yritän olla sellainen rauhallinen ja luotettava henkilö, johon lapset voivat tarvittaessa tukeutua. Aito läsnäolo on todella tärkeää. Yhden pojan kanssa olen jo muodostanut eräänlaisen vuorovaikutussuhteen, jossa ei paljoa puhuta, mutta esimerkiksi istutaan hiljaa pallomeressä (Joo, kyllä! Orpokodilla on pallomeri!) ja pidetään kädestä kiinni. Lapset ovat ihania!
Nyt lähden pyöräilemään torille! Heippa!
Lämpimin terkuin, Oona
sunnuntai 6. maaliskuuta 2011
Elämä muuttuu joka hetki
Olen sitä mieltä, että jokaisen pitäisi lähteä maailmalle joksikin, mutta mielellään pitemmäksi aikaa. Se tiedostamattoman tiedon määrä, jota täällä itsestään löytää on ihan käsittämätön. Kaikki toimii erilailla, tuttujen ja turvallisten asioiden varaan ei voi laskea mitään. Itse muuttuu ja sopeutuu olosuhteiden muuttuessa, koska tavallaan vaihtoehtoja ei ole. Olen huomannut, että verrattuna suomielämääni, joka siellä on pitkälti juuri sitä mitä siellä haluankin elää, täällä esimerkiksi tunneskaalani on täysin erilainen. Olen kohdannut aivan uusia tunteita ja olotiloja, joiden tunnistaminen ja käsitteleminen on täysin uutta suurta tutkimusmatkaa. On hullua huomata oppivansa elämään niin, että itsestäänselvyytenä pitää jatkuvaa muutosta. Yhtenä päivänä talo on täynnä huipputyyppejä, joilta saa ja oppii käsittämättömän paljon, mutta huomenna he jo jatkavat matkaansa kun samaan aikaan uudet länkkärit tai 20 hongkongilaisen teinin vapaaehtoislauma hyökkäävät sisään. Yhteenveto: Avainasemassa on ylläpitää oma olotila mahdollisimman optimaalisena, jotta ympäröivillä olosuhteilla ei olisi vaikutusta omaan tasapainoon.
Kerrottakoon tähän väliin, että mangot ovat aivan mielettömän mehukkaita, makeita ja täydellisiä täällä tällä hetkellä.
Tänään vietimme vapaata niin, että vuokrasimme polkupyörät ja ajelimme ympäri kylää ja tutustuimme paikkoihin. Aion pitää pyörän vuokralla siihen asti, kunnes täältä lähdemme, koska viileässä tuulenvireessä polkeminen on huomattavasti leppoisampaa ja nopeampaa kuin hikoilevan mateleva halvoilla läpsykkäillä tarpominen keskipäivän tappoauringon uv-säteissä. Kohtasimme matkallamme kaksi valkoista länkkäriä, ja tottakai ajoimme heidän luokseen kysymään mistä he tulevat. En voi edes sanoin kuvailla sitä kulttuurishokkia, jonka sain kun jäbät kertoivat olevansa SUOMALAISIA. Täällä Takeossa olemme tottuneet piirtämään maailmankartan kaikille, jotka kysyvät kotimaatamme jonka olemassaolosta kukaan ei tiedä, joten hämmennys ja siitä seurannut innostus oli valtava.
Lähitulevaisuudessa alamme pitämään musiikin ja tanssin tuntejamme ja mahdollisesti pääsemme tutustumaan enemmän paikalliseen koulumaailmaan erään vapaaehtoisen avulla, joten työharjoittelukin tulee etenemään sitä mukaa kun elämä taas muuttuu.
- Paula
Kerrottakoon tähän väliin, että mangot ovat aivan mielettömän mehukkaita, makeita ja täydellisiä täällä tällä hetkellä.
Tänään vietimme vapaata niin, että vuokrasimme polkupyörät ja ajelimme ympäri kylää ja tutustuimme paikkoihin. Aion pitää pyörän vuokralla siihen asti, kunnes täältä lähdemme, koska viileässä tuulenvireessä polkeminen on huomattavasti leppoisampaa ja nopeampaa kuin hikoilevan mateleva halvoilla läpsykkäillä tarpominen keskipäivän tappoauringon uv-säteissä. Kohtasimme matkallamme kaksi valkoista länkkäriä, ja tottakai ajoimme heidän luokseen kysymään mistä he tulevat. En voi edes sanoin kuvailla sitä kulttuurishokkia, jonka sain kun jäbät kertoivat olevansa SUOMALAISIA. Täällä Takeossa olemme tottuneet piirtämään maailmankartan kaikille, jotka kysyvät kotimaatamme jonka olemassaolosta kukaan ei tiedä, joten hämmennys ja siitä seurannut innostus oli valtava.
Lähitulevaisuudessa alamme pitämään musiikin ja tanssin tuntejamme ja mahdollisesti pääsemme tutustumaan enemmän paikalliseen koulumaailmaan erään vapaaehtoisen avulla, joten työharjoittelukin tulee etenemään sitä mukaa kun elämä taas muuttuu.
- Paula
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
Munkkihommia ja leppoisaa elämää
Päivää Suomi-ihmiset !
Elämäämme ja harjoitteluumme nousi eilen uusi ulottuvuus, nimittäin munkit. Eräs vapaaehtoisista oli sattumalta tutustunut munkkiin, ja päätimme lähteä porukalla aamupalan jälkeen morottamaan niitä paikallisen temppelirykelmän keskelle. Tutustuimme heihin ja sovimme palaavamme tänään takaisin. Tänään sitten painelimme aamuyhdeksäksi temppelille ja munkit olivat siellä jo valmiusasemissa odottelemassa. He lupasivat opettaa meille khmeriä, jos opetamme heille englantia. Joten tästä eteenpäin vietämme luultavasti aamut munkkien kanssa höpötellen ja samalla heitä opettaen, mikä käytännössä on kuitenkin molempiin suuntiin oppimista, sillä saamme vastineeksi tietää heiltä esimerkiksi paikallisesta kulttuurista, kielestä ja buddhalaisuudesta ! It's a win-win-deal !
Tänään pistin merkille, kuinka kaikki paikalliset ovat aivan ilmiliekeissä Oonasta. Osa munkeistakin osoittaa kysymyksensä (+puhelinnumeropyynnöt...) vain Oonalle.Niille, jotka eivät vielä tiedä miltä Oona näyttää kerrottakoon, että Oona on pikkuinen ja suloinen kaunis vaalea tyttö pitkine vaaleine hiuksineen. Joten tässä siis vinkki kaikille teille Suomen vaaleaihoisille blondeille: Jos tarvitsette itsetunnon kohotusta tai muuten vain nautitte huomiosta, suosittelen matkaa Kambodzaan ! Olemme todistaneet, että 500 metrin matkalla on mahdollista
a) saada meitä tien toiselta puolelta tuijottavan tyttöporukan yksi jäsen törmäämään paksuun katutolppaan
b) aiheuttaa hulvatonta nauruhykerrystä, hihittelyä ja yleistä sekoamista vastaamalla "HELLO, BEAUTIFUL GIRLS"-huutoon
c) saada uusia ystäviä kouluun pyöräilevistä nuorista opiskelijapojista
Orpokodillakin on ollut hyvä meininki viime päivinä. On ollut enkkuopetusta, pallopelejä, muita leikkejä ja pelejä, kiipeilytelinehulinaa sun muuta. Alamme Oonan kanssa vetämään ehkäpä jo ensi viikolla tanssikurssia, kunhan saamme sovittua sopivat ajat+suunnitelman. Toivottavasti myös saisimme kamerasta kuvat koneelle pian, jotta saisitte vähän kiinni siitä missä viidakossa oikein pyörimme.
P.S Kuulin jotain huhuja, että Suomessa ollaan käyty jo plussan puolella auringonpaisteessa, joten nauttikaa siitä ja tulevasta keväästä !
Aurinkoisin ja kuumin terveisin, Paula
Elämäämme ja harjoitteluumme nousi eilen uusi ulottuvuus, nimittäin munkit. Eräs vapaaehtoisista oli sattumalta tutustunut munkkiin, ja päätimme lähteä porukalla aamupalan jälkeen morottamaan niitä paikallisen temppelirykelmän keskelle. Tutustuimme heihin ja sovimme palaavamme tänään takaisin. Tänään sitten painelimme aamuyhdeksäksi temppelille ja munkit olivat siellä jo valmiusasemissa odottelemassa. He lupasivat opettaa meille khmeriä, jos opetamme heille englantia. Joten tästä eteenpäin vietämme luultavasti aamut munkkien kanssa höpötellen ja samalla heitä opettaen, mikä käytännössä on kuitenkin molempiin suuntiin oppimista, sillä saamme vastineeksi tietää heiltä esimerkiksi paikallisesta kulttuurista, kielestä ja buddhalaisuudesta ! It's a win-win-deal !
Tänään pistin merkille, kuinka kaikki paikalliset ovat aivan ilmiliekeissä Oonasta. Osa munkeistakin osoittaa kysymyksensä (+puhelinnumeropyynnöt...) vain Oonalle.Niille, jotka eivät vielä tiedä miltä Oona näyttää kerrottakoon, että Oona on pikkuinen ja suloinen kaunis vaalea tyttö pitkine vaaleine hiuksineen. Joten tässä siis vinkki kaikille teille Suomen vaaleaihoisille blondeille: Jos tarvitsette itsetunnon kohotusta tai muuten vain nautitte huomiosta, suosittelen matkaa Kambodzaan ! Olemme todistaneet, että 500 metrin matkalla on mahdollista
a) saada meitä tien toiselta puolelta tuijottavan tyttöporukan yksi jäsen törmäämään paksuun katutolppaan
b) aiheuttaa hulvatonta nauruhykerrystä, hihittelyä ja yleistä sekoamista vastaamalla "HELLO, BEAUTIFUL GIRLS"-huutoon
c) saada uusia ystäviä kouluun pyöräilevistä nuorista opiskelijapojista
Orpokodillakin on ollut hyvä meininki viime päivinä. On ollut enkkuopetusta, pallopelejä, muita leikkejä ja pelejä, kiipeilytelinehulinaa sun muuta. Alamme Oonan kanssa vetämään ehkäpä jo ensi viikolla tanssikurssia, kunhan saamme sovittua sopivat ajat+suunnitelman. Toivottavasti myös saisimme kamerasta kuvat koneelle pian, jotta saisitte vähän kiinni siitä missä viidakossa oikein pyörimme.
P.S Kuulin jotain huhuja, että Suomessa ollaan käyty jo plussan puolella auringonpaisteessa, joten nauttikaa siitä ja tulevasta keväästä !
Aurinkoisin ja kuumin terveisin, Paula
tiistai 1. maaliskuuta 2011
Why worry?
Eilen oli onnellinen päivä, sillä löysimme tästä kaupungista kaupan, jossa myytiin mehua ja maitoa! Kotona Suomessa en paljon muuta juokaan kuin maitoa ja täysmehuja, joten oli ihanaa saada jotain muutakin juotavaa kuin vettä. :) Löysimme myös jättimäisen ja sokkeloisen torin, joka melkein pyörrytti hajuillaan. Torilta löytyi kaikenmoista: kalaa, lihaa, banaaneja, mangoa, vaatteita, kenkiä, siemeniä ja kaikkea ihmerihkamaa. Jokainen myyjä ja kojunpitäjä tuijotti meitä ja lapset vilkuttivat ja huusivat: "Hello! Hello!" Kun teimme ostoksia, ympärille kerääntyi ihmisiä vain tarkkailemaan meitä. Saadaan täällä koko ajan huomiota, mikä on ihan hassua ja vähän vaivaannuttavaa, mutta siihen varmasti tottuu. Missä tahansa kävelemme, lapset huutavat "Hello! Hello!" ja me vilkutamme takaisin: "Hello! Hello!" ja miehet ja naiset kääntävät päitään ja tuijoittavat.
Eipä tänne vissiin muuten olisi tarvinnutkaan malarian estolääkitystä... Täällä ei melkein kukaan ole ottanut malariakuuria eikä sitä ole täällä Takeon kaupungissa kuulemma esiintynytkään. Eikä kukaan edes käytä pitkähihaisia ja lahkeisia vaatteita iltaisin eikä hyttysverkkoa saa asennettua huoneeseen. Hah! Eli turhaa huolenaihetta taisi olla se. Tuntuu, että ollaan jotenkin neuroottisia muihin verrattuna off-myrkkyinemme.
Nyt on kulunut viikko lähdöstämme Suomesta ja ensimmäinen asia, jota huomaan todella ikävoiväni (tietty läheisten ihmisten jälkeen) on elokuvat! Elokuvien katseleminen on iso osa arkeani kotona ja nyt viikko ilman elokuvia tuntuu oudolta. En olisi arvannut, että sitä tulee ikävä! No, ehkä tämä koko reissu on yhtä suurta elokuvaa, josta saan nauttia.
Alku on ollut minulle nukkumisen kannalta vaikea. Olen aina ollut vähän huonouninen, mutta uudessa paikassa se aina korostuu. Huoneemme on talon toisessa kerroksessa ja ikkunoiden toisella puolella kasvaa ihania isoja vihreita magopuita. Ikkunoissa on hyvin ohuet lasit ja kaikki luonnon äänet kuuluvat öisin huoneeseen todella hyvin. Puiden oksilla istuvat eksoottiset linnut ja ties mitkä olennot pitävät melkoisia ääniä öisin! Huoneessamme on gekko, joka myös pitää yllättävän kovaa ääntä, johon aina säpsähdän juuri, kun luulen nukahtaneeni. Toissayönä näin painajaista eri örkeistä ja öttiäisistä ja olin varma, että sänkyyni tulee joku hämähäkki tai lisko! Laitoin hyttysverkon naamalleni, jotta olisi turvallisempi olo. Onneksi viime yönä keksin rauhoittaa itseäni kuuntelemalla musiikkia. Näin sain pelottavat äänet peitettyä! Sitten nukahdin Dire Straitsin tahtiin:
Why worry?
There should be laughter after pain.
There should be sunshine after rain.
These things have always been the same.
So why worry now?
Halein, Oona
Eipä tänne vissiin muuten olisi tarvinnutkaan malarian estolääkitystä... Täällä ei melkein kukaan ole ottanut malariakuuria eikä sitä ole täällä Takeon kaupungissa kuulemma esiintynytkään. Eikä kukaan edes käytä pitkähihaisia ja lahkeisia vaatteita iltaisin eikä hyttysverkkoa saa asennettua huoneeseen. Hah! Eli turhaa huolenaihetta taisi olla se. Tuntuu, että ollaan jotenkin neuroottisia muihin verrattuna off-myrkkyinemme.
Nyt on kulunut viikko lähdöstämme Suomesta ja ensimmäinen asia, jota huomaan todella ikävoiväni (tietty läheisten ihmisten jälkeen) on elokuvat! Elokuvien katseleminen on iso osa arkeani kotona ja nyt viikko ilman elokuvia tuntuu oudolta. En olisi arvannut, että sitä tulee ikävä! No, ehkä tämä koko reissu on yhtä suurta elokuvaa, josta saan nauttia.
Alku on ollut minulle nukkumisen kannalta vaikea. Olen aina ollut vähän huonouninen, mutta uudessa paikassa se aina korostuu. Huoneemme on talon toisessa kerroksessa ja ikkunoiden toisella puolella kasvaa ihania isoja vihreita magopuita. Ikkunoissa on hyvin ohuet lasit ja kaikki luonnon äänet kuuluvat öisin huoneeseen todella hyvin. Puiden oksilla istuvat eksoottiset linnut ja ties mitkä olennot pitävät melkoisia ääniä öisin! Huoneessamme on gekko, joka myös pitää yllättävän kovaa ääntä, johon aina säpsähdän juuri, kun luulen nukahtaneeni. Toissayönä näin painajaista eri örkeistä ja öttiäisistä ja olin varma, että sänkyyni tulee joku hämähäkki tai lisko! Laitoin hyttysverkon naamalleni, jotta olisi turvallisempi olo. Onneksi viime yönä keksin rauhoittaa itseäni kuuntelemalla musiikkia. Näin sain pelottavat äänet peitettyä! Sitten nukahdin Dire Straitsin tahtiin:
Why worry?
There should be laughter after pain.
There should be sunshine after rain.
These things have always been the same.
So why worry now?
Halein, Oona
maanantai 28. helmikuuta 2011
Askel lähemmäs vähempää hämmennystä
Tänään ehkä ensimmäistä kertaa tuntuu, että pääsin kunnolla orpokotifiiliksiin kiinni. Huomasin esimerkiksi, että
a) kaikki lapset ovat aivan mielettömiä persoonia
b) osa niistä puhuu englantia paremmin kuin minä itse... (ja huomenna vissi menemme itse apuopettajiksi enkuntunneille, että katellaan joo mitähän siitä sitten kehkeytyy...)
c) en löisi vetoa siitä että opin kuukaudessa jokaisen 53 lapsen nimen, varsinkaan kun suurin osa niistä on pelkkiä tavuja tai semmoi äännerykelmiä joita en voi osata edes lausua
d) ensimmäisen kerran kun tungin itseni poikien peliin ja taitavasti jopa osuin lentopalloon, se lensi kaaressa kentän yli lampeen. Go, Paula !
Ei mutta, tänään oli jo huomattavasti vähemmän nihkeästä perehdytyksestä koituneita epävarmuusoloja, kun hiljalleen tavat, keskustelukulttuurit, muu ympäröivä kulttuuri ja ihmiset tulevat tutummaksi. Pääsin esimerkiksi keskustelemaan kookospuun kasvattamisesta, pelasin jalkapalloa (kyseessä ehkä ennemminkin hiekkapallo, kun vielä pelin jälkeenkin hengitin pelkkää hiekkaa ja mustaa tomua) ja tutustuimme muihin vapaaehtoisiin (joita on vaihdellen 20-30 kpl) Saimme myös vallattua itsellemme paremman (jopa vessallisen!) huoneen parin brittilikan poistuessa, joten pala kerrallaan olosuhteet, ympäristö ja sitä kautta oma olotila optimoituu ! Kevyet 37 astetta auringonhelotusta toki syö energiatasoja keskipäivällä, mutta silloin on hyvä ottaa esimerkiksi päiväunet, jotta jaksaa illemmalla hommailla enemmän lasten kanssa.
Joten eipä muuta tällä erää, Paula kiittää ja kuittaa.
a) kaikki lapset ovat aivan mielettömiä persoonia
b) osa niistä puhuu englantia paremmin kuin minä itse... (ja huomenna vissi menemme itse apuopettajiksi enkuntunneille, että katellaan joo mitähän siitä sitten kehkeytyy...)
c) en löisi vetoa siitä että opin kuukaudessa jokaisen 53 lapsen nimen, varsinkaan kun suurin osa niistä on pelkkiä tavuja tai semmoi äännerykelmiä joita en voi osata edes lausua
d) ensimmäisen kerran kun tungin itseni poikien peliin ja taitavasti jopa osuin lentopalloon, se lensi kaaressa kentän yli lampeen. Go, Paula !
Ei mutta, tänään oli jo huomattavasti vähemmän nihkeästä perehdytyksestä koituneita epävarmuusoloja, kun hiljalleen tavat, keskustelukulttuurit, muu ympäröivä kulttuuri ja ihmiset tulevat tutummaksi. Pääsin esimerkiksi keskustelemaan kookospuun kasvattamisesta, pelasin jalkapalloa (kyseessä ehkä ennemminkin hiekkapallo, kun vielä pelin jälkeenkin hengitin pelkkää hiekkaa ja mustaa tomua) ja tutustuimme muihin vapaaehtoisiin (joita on vaihdellen 20-30 kpl) Saimme myös vallattua itsellemme paremman (jopa vessallisen!) huoneen parin brittilikan poistuessa, joten pala kerrallaan olosuhteet, ympäristö ja sitä kautta oma olotila optimoituu ! Kevyet 37 astetta auringonhelotusta toki syö energiatasoja keskipäivällä, mutta silloin on hyvä ottaa esimerkiksi päiväunet, jotta jaksaa illemmalla hommailla enemmän lasten kanssa.
Joten eipä muuta tällä erää, Paula kiittää ja kuittaa.
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
Cambodia iskee naamalle
Iltaa jälleen.
Ääripäälaitojen vuorokausiennätys on tähän astisen elämän ajalta tehty ! Ennätystä pitää nimissään Kambodza. Viisumitaistelun hävittyämme (selvittelimme asiaa rajanatsien sekä thaimaalaisen poliisin kanssa, ja tuloksena joudumme hankkimaan uuden thaiviisumin Kambodzasta) lensimme punaisin nahkatuolein varustellussa koneessa Bangkokista Phnom Penhiin.
Alkuhönkäys Kambodzaa yllätti meidät heti lentokentän ovesta ulos astuessamme kun kymmenen kuskia hyökkäsi tarjoamaan meille kuljetuspalveluitaan. Onnistuimme pelottamaan useimmat pois sillä, että halusimme kyydin Takeoon (60km matka, pimeys oli pian laskemassa) ja lopulta yksi kuskeista suostui ottamaan meidät autoonsa. Hän sitten ajoi 2 min veljensä luo, joka sitten kuskasi meidät perille asti. Taksimatka oli hurjin ikinä. Ravintotilanteemme oli melko pähkinä (emme olleet syönyt aamupalan jälkeen ja eväänä oli vain pähkinöitä) ja maisemat ällistyttäviä. Näimme mielettömän auringonlaskun hassujen pallopuiden ja peltojen keskeltä ja monta pientä paikallista kylää, joissa olot olivat mitä olivat. Liikenteessä esiintyi satoja lapsia skoottereiden selässä, rekkoja ja kattoja myöten täyteen ahdettuja pakettiautoja ja kävelijöitä kapean pomppivaisella hiekkatiellä ajamassa ylinopeutta. <3
Perille päästyämme olimme sekaisin ja kuten Oona edellisessä postauksessaan kertoikin, 28 vapaaehtoistyöntekijää ja talon henkilökunta olivat lähdössä illanviettoon minibusseilla alle puolen tunnin sisällä. Hämmennyksestä huolimatta änkesimme matkaan mukaan ja meininki oli sanoinkuvaamaton. Siellä minibussissa katselimme yököttäviä khmeerin kielisiä poikapoppirakkaushössötysKARAOKEmusiikkivideoita ja paikan päällä clubin tanssilattialla toistuivat cambodiapopin ja ysärivuosien helmet. Kaljaa oli paljon ja se oli lämmintä. Jääpalat kunniaan !
Aamulla heräsimme villeihin tuhannen desibelin munkkirillutusmusiikkiin, joka näemmä jatkui läpi päivän. Välillä monotoninen khmeerääni lausui pitkiä saarnoja huutokliimakseineen ja välillä kuului räjähtelyä, ammuksien ääniä ja banjomusiikkia. Tutustuimme Takeon kanoihin, lehmiin, ankkoihin, sikoihin ja koiriin kävellessämme kauppaan. Piipahdimme myös tulevassa työpaikallamme orpokodissa, joka oli mahtava ! Siitä lisää myöhemmin kun pääsemme elämään paremmin sisään. Nyt hyvää yötä ja näkemiin.
- Paula
Ääripäälaitojen vuorokausiennätys on tähän astisen elämän ajalta tehty ! Ennätystä pitää nimissään Kambodza. Viisumitaistelun hävittyämme (selvittelimme asiaa rajanatsien sekä thaimaalaisen poliisin kanssa, ja tuloksena joudumme hankkimaan uuden thaiviisumin Kambodzasta) lensimme punaisin nahkatuolein varustellussa koneessa Bangkokista Phnom Penhiin.
Alkuhönkäys Kambodzaa yllätti meidät heti lentokentän ovesta ulos astuessamme kun kymmenen kuskia hyökkäsi tarjoamaan meille kuljetuspalveluitaan. Onnistuimme pelottamaan useimmat pois sillä, että halusimme kyydin Takeoon (60km matka, pimeys oli pian laskemassa) ja lopulta yksi kuskeista suostui ottamaan meidät autoonsa. Hän sitten ajoi 2 min veljensä luo, joka sitten kuskasi meidät perille asti. Taksimatka oli hurjin ikinä. Ravintotilanteemme oli melko pähkinä (emme olleet syönyt aamupalan jälkeen ja eväänä oli vain pähkinöitä) ja maisemat ällistyttäviä. Näimme mielettömän auringonlaskun hassujen pallopuiden ja peltojen keskeltä ja monta pientä paikallista kylää, joissa olot olivat mitä olivat. Liikenteessä esiintyi satoja lapsia skoottereiden selässä, rekkoja ja kattoja myöten täyteen ahdettuja pakettiautoja ja kävelijöitä kapean pomppivaisella hiekkatiellä ajamassa ylinopeutta. <3
Perille päästyämme olimme sekaisin ja kuten Oona edellisessä postauksessaan kertoikin, 28 vapaaehtoistyöntekijää ja talon henkilökunta olivat lähdössä illanviettoon minibusseilla alle puolen tunnin sisällä. Hämmennyksestä huolimatta änkesimme matkaan mukaan ja meininki oli sanoinkuvaamaton. Siellä minibussissa katselimme yököttäviä khmeerin kielisiä poikapoppirakkaushössötysKARAOKEmusiikkivideoita ja paikan päällä clubin tanssilattialla toistuivat cambodiapopin ja ysärivuosien helmet. Kaljaa oli paljon ja se oli lämmintä. Jääpalat kunniaan !
Aamulla heräsimme villeihin tuhannen desibelin munkkirillutusmusiikkiin, joka näemmä jatkui läpi päivän. Välillä monotoninen khmeerääni lausui pitkiä saarnoja huutokliimakseineen ja välillä kuului räjähtelyä, ammuksien ääniä ja banjomusiikkia. Tutustuimme Takeon kanoihin, lehmiin, ankkoihin, sikoihin ja koiriin kävellessämme kauppaan. Piipahdimme myös tulevassa työpaikallamme orpokodissa, joka oli mahtava ! Siitä lisää myöhemmin kun pääsemme elämään paremmin sisään. Nyt hyvää yötä ja näkemiin.
- Paula
Saapuminen Cambodiaan
Ensimmainen vuorokausi Kambodzassa on takana. Tunne on vielakin hieman epatodellinen. Taalla me nyt oikeasti ollaan! Ihastuin tahan maahan heti. Ihmiset ovat todella ystavallisia (ja puhuvat englantia yllattavan paljon), maisemat on kauniita ja koko ajan riittaa uutta nahtavaa.
Saavuimme siis eilen illalla New Futures Organisation-nimiseen orpokotiin.(http://www.newfuturesorganisation.com/) Talo, volunteer centre, oli taynna vapaaehtoisia, jotka olivat juuri lahdossa juhlimaan, silla osa heista on lahdossa kotiin tai jatkamaan matkaa tanaan. Meille sanottiin, etta jos haluamme mukaan juhlimaan, meilla on puoli tuntia aikaa. No, me reippaina tyttoina toki lahdimme heti porukan mukaan paikalliseen baariin! Mika oli tosin ehka hieman huono idea, kun tajusimme, etta baariin oli 40 minuutin bussi-matka ja olimme olleet koko paivan reissussa... Mutta onneksi menimme, silla oli hauskaa tutustua muihin vapaaehtoisiin ja orpokodin henkilokuntaan illan aikana.
Aamulla herasimme viereisesta temppelista kaikuvaan musiikkiin ja monotoniseen puheeseen. Juhla temppelissa on jatkunut koko paivan. Olemme kayneet tutustumassa itse orpokotiin ja sen lapsiin, jotka ovat todella ihastuttavia! Lapsetkin puhuvat yllattavan hyvin englantia. Olemme tutustuneet hieman myos Takeon kylaan, kappailleet hiekkateita pitkin lehmien, kanojen ja possujen keskella.
Kuumuus ja kaikki tama uusi ja erilainen ymparisto vaatii hieman totuttelua, mutta eikohan me pikkuhiljaa paasta mukaan paikalliseen rentoon elamanrytmiin ja meininkiin.
Oona
Saavuimme siis eilen illalla New Futures Organisation-nimiseen orpokotiin.(http://www.newfuturesorganisation.com/) Talo, volunteer centre, oli taynna vapaaehtoisia, jotka olivat juuri lahdossa juhlimaan, silla osa heista on lahdossa kotiin tai jatkamaan matkaa tanaan. Meille sanottiin, etta jos haluamme mukaan juhlimaan, meilla on puoli tuntia aikaa. No, me reippaina tyttoina toki lahdimme heti porukan mukaan paikalliseen baariin! Mika oli tosin ehka hieman huono idea, kun tajusimme, etta baariin oli 40 minuutin bussi-matka ja olimme olleet koko paivan reissussa... Mutta onneksi menimme, silla oli hauskaa tutustua muihin vapaaehtoisiin ja orpokodin henkilokuntaan illan aikana.
Aamulla herasimme viereisesta temppelista kaikuvaan musiikkiin ja monotoniseen puheeseen. Juhla temppelissa on jatkunut koko paivan. Olemme kayneet tutustumassa itse orpokotiin ja sen lapsiin, jotka ovat todella ihastuttavia! Lapsetkin puhuvat yllattavan hyvin englantia. Olemme tutustuneet hieman myos Takeon kylaan, kappailleet hiekkateita pitkin lehmien, kanojen ja possujen keskella.
Kuumuus ja kaikki tama uusi ja erilainen ymparisto vaatii hieman totuttelua, mutta eikohan me pikkuhiljaa paasta mukaan paikalliseen rentoon elamanrytmiin ja meininkiin.
Oona
perjantai 25. helmikuuta 2011
Uuden blogin ja ajan avaus !
Hyvaa iltaa ihmiset.
Istumme Khao-San Roadin laheisyydessa varmaan kaupungin edullisimmassa nettikahvilassa. Bangkokiin saavuimme eilen ja heti lentokentalla ajauduimme rajanatsien kanssa taisteluun viisumeidemme vuoksi. Yhteista kielta tai ymmarrysta ei tietenkaan ollut, joten jatkanemme sotaa huomenna kun palaamme lentokentalle toiveenamme paasta rajan yli Kambodzaan. Muutamista hammennyksista ja haasteista huolimatta alkuaikamme Khao-San Roadilla on sujunut mukavasti paikallisia kujia kulkien, maailman parasta luomuvegaanithairuokaa, trooppisia hedelmia ja raakakaakaosmoothieita syoden, kavelyretkia esim. joenrantaan tehden ja kaikkialla tapahtuvaa villin jannittavaa menoa ihmetellen. (Paitsi tanaan kylla jouduin eraan linnun kakan alle kuvatessani jotain idyllia temppelia joen rannalla, mutta mitas pienista !)
Huomenna kohtaamme uudet haasteet, kun paasemme selvittelemaan viisumihommia, toivottavasti lentamaan Kambodzan paakaupunki Phnom Penhiin ja toivottavasti viela sielta jatkamaan jotenkin Takeoon. Karsivallisyytta ja joustavuutta varmasti tullaan koettelemaan jalleen, mutta tata mukaa meista tulee viela alan ammattilaisia ! Ylihuomenna siis mahdollisesti paasemme aloittamaan tyoharjoittelumme orpokodissa Takeossa, josta tama blogi todennakoisesti tulee seuraavissa postauksissa melkolailla kertomaan. Meita on taalla maailmalla siis Oona ja Paula, ja kirjottelemme elamasta Kambodzassa ja Thaimaassa silloin kuin silta tuntuu. Nyt on aika siirtya lataamaan akkuja huomista varten, joten hyvaa illanjatkoa Suomi ja nauttikaa pakkasesta !
Lampimin terveisin, Paula (+32 asteen ja vienon tuulenvireen keskelta)
Istumme Khao-San Roadin laheisyydessa varmaan kaupungin edullisimmassa nettikahvilassa. Bangkokiin saavuimme eilen ja heti lentokentalla ajauduimme rajanatsien kanssa taisteluun viisumeidemme vuoksi. Yhteista kielta tai ymmarrysta ei tietenkaan ollut, joten jatkanemme sotaa huomenna kun palaamme lentokentalle toiveenamme paasta rajan yli Kambodzaan. Muutamista hammennyksista ja haasteista huolimatta alkuaikamme Khao-San Roadilla on sujunut mukavasti paikallisia kujia kulkien, maailman parasta luomuvegaanithairuokaa, trooppisia hedelmia ja raakakaakaosmoothieita syoden, kavelyretkia esim. joenrantaan tehden ja kaikkialla tapahtuvaa villin jannittavaa menoa ihmetellen. (Paitsi tanaan kylla jouduin eraan linnun kakan alle kuvatessani jotain idyllia temppelia joen rannalla, mutta mitas pienista !)
Huomenna kohtaamme uudet haasteet, kun paasemme selvittelemaan viisumihommia, toivottavasti lentamaan Kambodzan paakaupunki Phnom Penhiin ja toivottavasti viela sielta jatkamaan jotenkin Takeoon. Karsivallisyytta ja joustavuutta varmasti tullaan koettelemaan jalleen, mutta tata mukaa meista tulee viela alan ammattilaisia ! Ylihuomenna siis mahdollisesti paasemme aloittamaan tyoharjoittelumme orpokodissa Takeossa, josta tama blogi todennakoisesti tulee seuraavissa postauksissa melkolailla kertomaan. Meita on taalla maailmalla siis Oona ja Paula, ja kirjottelemme elamasta Kambodzassa ja Thaimaassa silloin kuin silta tuntuu. Nyt on aika siirtya lataamaan akkuja huomista varten, joten hyvaa illanjatkoa Suomi ja nauttikaa pakkasesta !
Lampimin terveisin, Paula (+32 asteen ja vienon tuulenvireen keskelta)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)