Onpas kulunut pitkä aika viime kirjoituksesta! Ja niin paljon on tapahtunut, että en tiedä mistä aloittaisin. No, ensinnäkin olimme muutaman päivän Kambodzhan pääkaupungissa Phnom Penhissä hankkimassa Thaimaan viisumeita. Hakemuksen käsittely kesti muutaman päivän, joten meillä oli mukavasti aikaa tutustua suurkaupungin elämään. Phnom Penh, niinkuin Kambodzha ylipäätään, on mielestäni turhan pahamainen. Toki kaupunki on likainen, saasteinen, siellä on paljon kerjäläisiä ja köyhyyttä, mutta on myös kauneutta, vihreyttä ja elinvoimaa ja ihmiset ovat hyvin ystävällisiä.
Phnom Penhissä vierailuun tietenkin kuuluu maan veriseen historiaan tutustuminen. Killing Fields, eli joukkohaudat ja entinen Puna-khmerien vankila, olivat koskettavia ja masentavia paikkoja. Kamalaa, miten ihminen voikaan olla niin julma! Päivä oli melko raskas, mutta kuitenkin antoisa ja opettavainen. Phnom Penhissä aika kului myös mukavien asioiden parissa: rentoutuen, shoppaillen, syöden ja juoden hyvin. :)
Olemme päässeet myös kokemaan paikalliset häät, mikä oli yksi elämäni erikoisempia kokemuksia! Meitä oli noin kymmenen hengen valkonaamaporukka täältä orpokodilta ja totta kai herätimme huomiota. Minusta tuntui melkein pahalta, häävieraat olivat niin kiinnostuneita meistä, että itse hääpäri jäi vähän sivuun. Emme olleet mukana häiden virallisessa osuudessa, ainoastaan iltajuhlassa, johon kuului "hääkakun leikkaaminen" ja tanssiminen. Heillä ei kuitenkaan ollut kakkua, vaan iso kasa hedelmiä, joita sulhanen ja morsian syöttivät toisilleen. Luulen, että avioliitto oli jollain tavalla järjestetty, sillä erityisesti morsian näytti hyvin vaivaantuneelta koko ajan, eikä paljoa hymyillyt. Ja kun tuli tanssin aika, puolisot tuskin uskalsivat koskea toisiinsa. Morsian oli 20-vuotias, mies kai vähän vanhempi. Minun oli vähän vaikea katsoa hääparia, kun teki niin pahaa sen tytön puolesta. Oikeasti näytti siltä, ettei se kauheasti nauttinut tilanteesta.
No, meillä oli kuitenkin hauska loppuilta. Opimme paikallisia tansseja, jotka on käytännössä sellaisia, että kävellään vaan ringissä ja tehdään käsillä hitaita koukeromaisia liikkeitä. Hassua! Ja musiikki täällä on hyvin huvittavaa! En osaa edes oikein kuvailla sitä. Kai se on vähän niinkuin paikallista iskelmää. Miehet ja pojat tulivat hakemaan meitä tanssiin ja olivat vähän turhankin innokkaita, melkeinpä aggressiivisia välillä. Poseerasin varmaan kymmenissä valokuvissa eri miesten ja poikien kanssa... Jokainen mies halusi tanssittaa meitä ja päästä meidän kanssa valokuvaan. En saanut edes pitää juomataukoa rauhassa, kun joku tuli vetämään tanssilattialle! Jossain vaiheessa mua alkoi oikeasti vähän ärsyttämään enkä jaksanut edes hymyillä kuvissa. Se oli ihan hullua!
Itse työ orpokodilla on haastavaa. Siitä tekee haastavaa se, että täällä on niin monia vapaaehtoistyöntekijöitä, että on vaikea erottua joukosta ja saada kontaktia lapsiin. Nyt, kun olemme olleet täällä jo muutaman viikon, lapset onneksi jo tuntevat meidät. Lapsilla on tosi paljon virikkeitä ja tekemistä. Tuntuu, että meillä ei ole mitään uutta annettavaa. Omasta mielestäni lapsilla on melkeinpä liikaa kaikkea. Liikaa tekemistä, leluja, leikkipaikkoja, vapaaehtoisia... He ovat melkeinpä hemmoteltuja materialla.
Tavoitteenamme on kuitenkin yrittää opettaa lapsille uusia tapoja oppia esimerkiksi tanssia. Opiskelemme luovia menetelmiä, eli kuinka käyttää tanssia, musiikkia, liikuntaa, kuvaa tai draamaa ilmaisukeinona. Luovien menetelmien avulla voi vahvistaa vuorovaikutusta, itsearvostusta, itsetuntemusta ja yksinkertaisesti innostua ja pitää hauskaa, saada mielihyvää taiteesta. Kaikilla on oikeus taiteeseen ja luovuuteen! Luovien menetelmien käyttö täällä on hankalaa, sillä en ole varma ymmärtävätkö edes paikan johtajat, mistä on kyse ja mitä ajamme takaa. Kerroimme, että haluamme pitää lapsille tanssitunteja, mutta ei perinteistä tanssinopetusta, vaan hieman eri tavalla, niin että liike syntyy lapsissa itsessään, eikä meidän mallin mukaan. Lapset kuitenkin odottavat meidän opettavan heille tanssia. Mutta yritämme keksiä kivoja pelejä ja leikkejä, joiden avulla saisimme lapset luottamaan siihen, että he osaavat tanssia ja voivat käyttää itse omaa luovuuttaan. Meillä on vielä 9 kertaa jäljellä, joten toivotaan, että saamme heidät jotenkin innostumaan.
Itse pidän tärkeänä kuitenkin myös sitä, että kun olen orpokodilla, olen oikeasti läsnä lasten kanssa. Kaiken sen hektisyyden keskellä, yritän olla sellainen rauhallinen ja luotettava henkilö, johon lapset voivat tarvittaessa tukeutua. Aito läsnäolo on todella tärkeää. Yhden pojan kanssa olen jo muodostanut eräänlaisen vuorovaikutussuhteen, jossa ei paljoa puhuta, mutta esimerkiksi istutaan hiljaa pallomeressä (Joo, kyllä! Orpokodilla on pallomeri!) ja pidetään kädestä kiinni. Lapset ovat ihania!
Nyt lähden pyöräilemään torille! Heippa!
Lämpimin terkuin, Oona
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti