Last days in Cambodia

I can’t believe that we will stay only three more nights here in Cambodia! It’s going to be really sad to leave this place, it feels like home to me now… I know that I will miss this place, the kids, local people and the other volunteers. But there are new adventures waiting for us in Thailand! I’m excited!

On Thursday, we will travel to North Thailand through Bangkok, to a village called Lamphun. We are going to work there at the orphanage for the next six weeks.  We'll have to travel almost 24 hours to get there, so it will be interesting... There has been an earthquake in Myanmar and also in some places of Thailand. And I heard that there also has been a big storm in Thailand. But the place we will go is ok, I think...

Last week here in Takeo has gone by fast. We have made weekend-trip to the Rabbit Island, visited to a village school and of course we have given dancing lessons to the kids. The day after tomorrow, we are going to make this little show, to perform others what have we done. We are going to use Michael Jackson’s Billie Jean because the kids really seem to love his music. We had to bend a little bit with the kids and teach them dance moves we made up, though originally we decided that we won’t do that. But we have also encouraged them to use their own ideas and to teach moves to each other. The kids have surprised us many times with their ability to learn and concentrate during the lesson. Sometimes it has been difficult to get them focused, but clearly they can concentrate when they really want to.

One day, me, Paula, Sean and Lewis (they are some really nice guys from the orphanage) did a bike ride outside Takeo and we ended up to this little village. They clearly haven’t seen many westerns before. People just stopped and stared at us almost with mouth opened while we were cycling across the villages’ only street.  I bet, the place was a typical rural village in Cambodia; small and poor, children running around and playing, pigs, cows and chickens walking on the street… The houses were just small shacks. I went to one of these shacks and asked if they had any cold water to sell and something confusing happened: one of the women pushed a little baby boy in to my arms and I think she was trying to sell him for me!  She just gave the baby to me and showed with her hands “Money! Money!” And then there was a man who was pointing these children next to him like he was selling them and he also said some money amount, if I understood right the Khmer numbers. The situation was very weird. They literally surrounded us and were pretty aggressive too. And of course, I didn’t understand the language they used! After we got out of the crowd I was shocked when I realized that they really were selling that baby to me! And that’s not unusual in Cambodia at all. There's lots of human trafficking, especially child trafficking, in Cambodia. But I think, they don’t probably do it because they are bad people or that they are just thinking about money. Maybe that woman thought that she would give a better future to the child, imagining that the white woman is rich. People here think about money a lot. It’s all about the money! To them, if you are white, it means you are rich. And obviously, compared to them, we are rich, though I don’t think of myself as a rich person at all.

Well, that is one more new experience in this country. Now I think I’m going to read my book and get a good night sleep so I have enough energy for the last two days here in this lovely orphanage!

Oona

Tässä hieman ilmoitusluontoista asiaa:

Lisäsin uusia kuvia kuvasivullemme, sillä olimme viikonloppulomailemassa paratiisisaarella. Tekstiä tulee seikkailustamme myöhemmin lisää, mutta katselkaa sillä aikaa kuvia:

Paratiisisaarikuvia !

- Pau

KUVIA !

Tässä hyödyllinen linkki kaikille niille, joita kiinnostaa kuvamateriaali reissumme ajalta. Kuvia klikkaamalla ne näkyvät isompina ja uusimmat kuvat ovat ensimmäisenä. Tällä hetkellä kuvia on 72, lisää tulee sitten kun on tullakseen !

Olkaa hyvä:

CAMBODIA & THAILAND !

- Pau

Rehellistä shokkihoitoa

Koska Oona tuossa äsken kirjoittamassaan tekstissä hieman valaisi harjoitteluamme, kertoi khmreeriläisistä häistä ja muista, itse voisin julkaista esimerkiksi hieman rehellistä faktaa paikallisesta ruokakulttuurista. Jos olet suuresti eläinrakas tai muuten vain herkkä, suosittelen hyppäämään nämä seuraavat pari kappaletta eteenpäin. Ja jos olet äärimmäisen herkkähermoinen, suosittelen lukemaan pelkästään kirjoitukseni kaksi viimeistä kappaletta.

1. Normaalisti aamuisin poljen torille ostamaan kilon mangoja, papaijaa, appelsiineja, banaanitertun tai muita rehuja, mutta tänään sitten pyöriskelin siellä hieman kauemmin ja löysin näkyjä joita jokaisen kunnon lihansyöjän tulisi nähdä. Esimerkiksi kanoja ja ankkoja kasataan sadoittain skoottereiden selkään ja roudataan ympäriinsä myyntitavarana. Osa eläimistä roikkuu yhden koiven varassa nokka asfalttia koputellen koko matkan kun toiset ovat jo valmiiksi kuolleita. Eräs ankkakauppias istui torin ulkopuolella nuijimassa ankkoja puupalikalla, ihme ja kumma että rimpuilivat. Enpä ole kysynyt koskaan paljonko kustantaisi yksi puolikuollut kanan tai ankanrääpäle, mutta varmasti aika halvalla lähtee. Toinen kysymys sitten herää siinä, että kuka todella ostaa niitä?

2. Toinen herkku johon törmäsin tänään oli kokonainen sian ruho. Toissa iltana kuulimme kun sika pisteltiin päiviltä jossain tässä lähellä (sitä ääntä ei hetkessä unohda...) ja tänään sitten näin kuinka homma hoidetaan telotuksen jälkeen. Torilla suht tuore ruho oli kivasti siinä pöydällä, kunnes pää vedettiin ketterästi irti ja myyjä kaiveli sian aivot tarjottimelle. Äärimmäisen söpöä ja vesi suorastaan nousi kielelle. Loppuvartalo sitten vetästään veitsellä auki, maksa ja muut sisäelimet tongitaan ulos, sorkat irroitetaan ja ymmärtääkseni myydään sellaisinaan. Loppujämät sian päästä jätetään 'houkuttimeksi' pöydän päätyyn, josta paikalliset lihansyöjät sitten tulevat hakemaan päivän eväät. Näin se käy, mutta Suomessa koko toimituksesta nähdään vain se vakuumipakattu E-koodiliemessä uitettu sisäfilee Citymarketin hyllyllä, että aika helpolla siellä päästään kyllä.

Ja sitten muihin aiheisiin ! Kuten Oonakin mainitsi, kävimme seikkailemassa Phnom Penhissä, joka osoittautui ikävää mainettaan kauniimmaksi kaupungiksi. Emme nähneet lapsiprostituoituja (okei, emme etsineetkään) ja vältyimme rikollisilta, huumekauppiailta, aseilta ja jopa kannabikselta. Poikkeuksena toki paikalliset "Happy herb pizzeriat", joista todennäköisesti saa haluamansa taikayrttikertoimen, jos maksaa riittävästi. Me kuitenkin jätimme happypizzat koeajamatta ja tyydyimme herkullisiin vege-curryihin, tuoreisiin hedelmiin ja muihin rehuruokiin. Itse kyllä koitin eräässä luomuravintolassa paikallista mushroom mixiä, mutta ennakkoluuloistani huolimatta jokainen sieni oli ihan syötävä enkä (tietääkseni) saanut hallusinaatioita.

Ensimmäisenä päivänä tutustuimme Tuk tuk-kuskiin, joka kuskasi meitä ja muita vapaaehtoisia ympäri kaupungia kelvollisin hinnoin. Herra kertoi myös elämästään Khmer Rougen aikana ja paljon muita kiinnostavia satuja, joten ystävyytemme oli kaikkien kannalta hyödyllistä ! Piipahdimme Killing fieldseillä, jossa joukkohaudat, pääkallot ja puu jota vasten lapsia tapettiin vuosina 75-79 olivat melko havahduttavia näkyjä. Kokonaisvaltaisimmat kokemukset sain kuitenkin Tuol Sleng-S21- vankilassa, jonka hyytävät vankisellit, kuvat kuolleista ja kidutetuista ihmisistä, vanhat veriset metallisängyt ja kidutusvälineet olivat vaikuttavia. Itse seikkailin keskenäni kolmannen vankilan sellikäytävässä ja lukittauduin yhteen puiseen yhden hengen selliin, jotta saisin kokemuksen siitä ahdistuksesta, kuoleman odotuksesta ja jatkuvasta kauhusta. Voin kertoa, että olo oli aika sanoinkuvaamaton.

Jotta tämä päivitykseni ei tuntuisi niin etovalta, voisin tähän loppuun kertoa jotakin kaunista. Olemme huomenna lähdössä vapaaehtoisporukan kanssa minireissulle eräälle salaiselle paratiisisaarelle jonnekin päin Kambodzaa ja olen kuullut, että siellä on kauneimmat auringonlaskut ikinä. Odotan estetiikan kokemusta suuresti, vaikka jollain oudolla tavalla nautin myös tämän koko maan karuudesta. Todellisuutta kuitenkin kaikki puolet, ja vaikka ihmiset ja lapset täällä ovat maailman kauneimpia sekä ulkonäöllisesti että myös henkisesti, ääripäisintä luonnon kauneuden kokemusta en vielä ole saanut.

P.S. Pakko hehkuttaa vielä, että kaikesta tästä saastasta huolimatta olen ollut terve kuin pukki koko reissun ! Kiitokset maailman tehokkaimmalle maitohappobakteereille ja entsyymeille, käsidesille ja maalaisjärjelle. Ja nyt tämän sanottuani voisin lähteä koputtamaan puuta.

Rakkaat terveiset keväiseen Suomeen,
- Pau

Tanssin huumaa

Onpas kulunut pitkä aika viime kirjoituksesta! Ja niin paljon on tapahtunut, että en tiedä mistä aloittaisin. No, ensinnäkin olimme muutaman päivän Kambodzhan pääkaupungissa Phnom Penhissä hankkimassa Thaimaan viisumeita. Hakemuksen käsittely kesti muutaman päivän, joten meillä oli mukavasti aikaa tutustua suurkaupungin elämään. Phnom Penh, niinkuin Kambodzha ylipäätään, on mielestäni turhan pahamainen. Toki kaupunki on likainen, saasteinen, siellä on paljon kerjäläisiä ja köyhyyttä, mutta on myös kauneutta, vihreyttä ja elinvoimaa ja ihmiset ovat hyvin ystävällisiä.

Phnom Penhissä vierailuun tietenkin kuuluu maan veriseen historiaan tutustuminen. Killing Fields, eli joukkohaudat ja entinen Puna-khmerien vankila, olivat koskettavia ja masentavia paikkoja. Kamalaa, miten ihminen voikaan olla niin julma! Päivä oli melko raskas, mutta kuitenkin antoisa ja opettavainen. Phnom Penhissä aika kului myös mukavien asioiden parissa: rentoutuen, shoppaillen, syöden ja juoden hyvin. :)

Olemme päässeet myös kokemaan paikalliset häät, mikä oli yksi elämäni erikoisempia kokemuksia! Meitä oli noin kymmenen hengen valkonaamaporukka täältä orpokodilta ja totta kai herätimme huomiota. Minusta tuntui melkein pahalta, häävieraat olivat niin kiinnostuneita meistä, että itse hääpäri jäi vähän sivuun. Emme olleet mukana häiden virallisessa osuudessa, ainoastaan iltajuhlassa, johon kuului "hääkakun leikkaaminen" ja tanssiminen. Heillä ei kuitenkaan ollut kakkua, vaan iso kasa hedelmiä, joita sulhanen ja morsian syöttivät toisilleen. Luulen, että avioliitto oli jollain tavalla järjestetty, sillä erityisesti morsian näytti hyvin vaivaantuneelta koko ajan, eikä paljoa hymyillyt. Ja kun tuli tanssin aika, puolisot tuskin uskalsivat koskea toisiinsa. Morsian oli 20-vuotias, mies kai vähän vanhempi. Minun oli vähän vaikea katsoa hääparia, kun teki niin pahaa sen tytön puolesta. Oikeasti näytti siltä, ettei se kauheasti nauttinut tilanteesta.

No, meillä oli kuitenkin hauska loppuilta. Opimme paikallisia tansseja, jotka on käytännössä sellaisia, että kävellään vaan ringissä ja tehdään käsillä hitaita koukeromaisia liikkeitä. Hassua! Ja musiikki täällä on hyvin huvittavaa! En osaa edes oikein kuvailla sitä. Kai se on vähän niinkuin paikallista iskelmää. Miehet ja pojat tulivat hakemaan meitä tanssiin ja olivat vähän turhankin innokkaita, melkeinpä aggressiivisia välillä. Poseerasin varmaan kymmenissä valokuvissa eri miesten ja poikien kanssa... Jokainen mies halusi tanssittaa meitä ja päästä meidän kanssa valokuvaan. En saanut edes pitää juomataukoa rauhassa, kun joku tuli vetämään tanssilattialle! Jossain vaiheessa mua alkoi oikeasti vähän ärsyttämään enkä jaksanut edes hymyillä kuvissa. Se oli ihan hullua!

Itse työ orpokodilla on haastavaa. Siitä tekee haastavaa se, että täällä on niin monia vapaaehtoistyöntekijöitä, että on vaikea erottua joukosta ja saada kontaktia lapsiin. Nyt, kun olemme olleet täällä jo muutaman viikon, lapset onneksi jo tuntevat meidät. Lapsilla on tosi paljon virikkeitä ja tekemistä. Tuntuu, että meillä ei ole mitään uutta annettavaa. Omasta mielestäni lapsilla on melkeinpä liikaa kaikkea. Liikaa tekemistä, leluja, leikkipaikkoja, vapaaehtoisia... He ovat melkeinpä hemmoteltuja materialla.

Tavoitteenamme on kuitenkin yrittää opettaa lapsille uusia tapoja oppia esimerkiksi tanssia. Opiskelemme luovia menetelmiä, eli kuinka käyttää tanssia, musiikkia, liikuntaa, kuvaa tai draamaa ilmaisukeinona. Luovien menetelmien avulla voi vahvistaa vuorovaikutusta, itsearvostusta, itsetuntemusta ja yksinkertaisesti innostua ja pitää hauskaa, saada mielihyvää taiteesta. Kaikilla on oikeus taiteeseen ja luovuuteen! Luovien menetelmien käyttö täällä on hankalaa, sillä en ole varma ymmärtävätkö edes paikan johtajat, mistä on kyse ja mitä ajamme takaa. Kerroimme, että haluamme pitää lapsille tanssitunteja, mutta ei perinteistä tanssinopetusta, vaan hieman eri tavalla, niin että liike syntyy lapsissa itsessään, eikä meidän mallin mukaan. Lapset kuitenkin odottavat meidän opettavan heille tanssia. Mutta yritämme keksiä kivoja pelejä ja leikkejä, joiden avulla saisimme lapset luottamaan siihen, että he osaavat tanssia ja voivat käyttää itse omaa luovuuttaan. Meillä on vielä 9 kertaa jäljellä, joten toivotaan, että saamme heidät jotenkin innostumaan.

Itse pidän tärkeänä kuitenkin myös sitä, että kun olen orpokodilla, olen oikeasti läsnä lasten kanssa. Kaiken sen hektisyyden keskellä, yritän olla sellainen rauhallinen ja luotettava henkilö, johon lapset voivat tarvittaessa tukeutua. Aito läsnäolo on todella tärkeää. Yhden pojan kanssa olen jo muodostanut eräänlaisen vuorovaikutussuhteen, jossa ei paljoa puhuta, mutta esimerkiksi istutaan hiljaa pallomeressä (Joo, kyllä! Orpokodilla on pallomeri!) ja pidetään kädestä kiinni. Lapset ovat ihania!

Nyt lähden pyöräilemään torille! Heippa!

Lämpimin terkuin, Oona

Elämä muuttuu joka hetki

Olen sitä mieltä, että jokaisen pitäisi lähteä maailmalle joksikin, mutta mielellään pitemmäksi aikaa. Se tiedostamattoman tiedon määrä, jota täällä itsestään löytää on ihan käsittämätön. Kaikki toimii erilailla, tuttujen ja turvallisten asioiden varaan ei voi laskea mitään. Itse muuttuu ja sopeutuu olosuhteiden muuttuessa, koska tavallaan vaihtoehtoja ei ole. Olen huomannut, että verrattuna suomielämääni, joka siellä on pitkälti juuri sitä mitä siellä haluankin elää, täällä esimerkiksi tunneskaalani on täysin erilainen. Olen kohdannut aivan uusia tunteita ja olotiloja, joiden tunnistaminen ja käsitteleminen on täysin uutta suurta tutkimusmatkaa. On hullua huomata oppivansa elämään niin, että itsestäänselvyytenä pitää jatkuvaa muutosta. Yhtenä päivänä talo on täynnä huipputyyppejä, joilta saa ja oppii käsittämättömän paljon, mutta huomenna he jo jatkavat matkaansa kun samaan aikaan uudet länkkärit tai 20 hongkongilaisen teinin vapaaehtoislauma hyökkäävät sisään. Yhteenveto: Avainasemassa on ylläpitää oma olotila mahdollisimman optimaalisena, jotta ympäröivillä olosuhteilla ei olisi vaikutusta omaan tasapainoon.

Kerrottakoon tähän väliin, että mangot ovat aivan mielettömän mehukkaita, makeita ja täydellisiä täällä tällä hetkellä.

Tänään vietimme vapaata niin, että vuokrasimme polkupyörät ja ajelimme ympäri kylää ja tutustuimme paikkoihin. Aion pitää pyörän vuokralla siihen asti, kunnes täältä lähdemme, koska viileässä tuulenvireessä polkeminen on huomattavasti leppoisampaa ja nopeampaa kuin hikoilevan mateleva halvoilla läpsykkäillä tarpominen keskipäivän tappoauringon uv-säteissä. Kohtasimme matkallamme kaksi valkoista länkkäriä, ja tottakai ajoimme heidän luokseen kysymään mistä he tulevat. En voi edes sanoin kuvailla sitä kulttuurishokkia, jonka sain kun jäbät kertoivat olevansa SUOMALAISIA. Täällä Takeossa olemme tottuneet piirtämään maailmankartan kaikille, jotka kysyvät kotimaatamme jonka olemassaolosta kukaan ei tiedä, joten hämmennys ja siitä seurannut innostus oli valtava.

Lähitulevaisuudessa alamme pitämään musiikin ja tanssin tuntejamme ja mahdollisesti pääsemme tutustumaan enemmän paikalliseen koulumaailmaan erään vapaaehtoisen avulla, joten työharjoittelukin tulee etenemään sitä mukaa kun elämä taas muuttuu.

- Paula

Munkkihommia ja leppoisaa elämää

Päivää Suomi-ihmiset !

Elämäämme ja harjoitteluumme nousi eilen uusi ulottuvuus, nimittäin munkit. Eräs vapaaehtoisista oli sattumalta tutustunut munkkiin, ja päätimme lähteä porukalla aamupalan jälkeen morottamaan niitä paikallisen temppelirykelmän keskelle. Tutustuimme heihin ja sovimme palaavamme tänään takaisin. Tänään sitten painelimme aamuyhdeksäksi temppelille ja munkit olivat siellä jo valmiusasemissa odottelemassa. He lupasivat opettaa meille khmeriä, jos opetamme heille englantia. Joten tästä eteenpäin vietämme luultavasti aamut munkkien kanssa höpötellen ja samalla heitä opettaen, mikä käytännössä on kuitenkin molempiin suuntiin oppimista, sillä saamme vastineeksi tietää heiltä esimerkiksi paikallisesta kulttuurista, kielestä ja buddhalaisuudesta ! It's a win-win-deal !

Tänään pistin merkille, kuinka kaikki paikalliset ovat aivan ilmiliekeissä Oonasta. Osa munkeistakin osoittaa kysymyksensä (+puhelinnumeropyynnöt...) vain Oonalle.Niille, jotka eivät vielä tiedä miltä Oona näyttää kerrottakoon, että Oona on pikkuinen ja suloinen kaunis vaalea tyttö pitkine vaaleine hiuksineen. Joten tässä siis vinkki kaikille teille Suomen vaaleaihoisille blondeille: Jos tarvitsette itsetunnon kohotusta tai muuten vain nautitte huomiosta, suosittelen matkaa Kambodzaan ! Olemme todistaneet, että 500 metrin matkalla on mahdollista
a) saada meitä tien toiselta puolelta tuijottavan tyttöporukan yksi jäsen törmäämään paksuun katutolppaan
b) aiheuttaa hulvatonta nauruhykerrystä, hihittelyä ja yleistä sekoamista vastaamalla "HELLO, BEAUTIFUL GIRLS"-huutoon
c) saada uusia ystäviä kouluun pyöräilevistä nuorista opiskelijapojista

Orpokodillakin on ollut hyvä meininki viime päivinä. On ollut enkkuopetusta, pallopelejä, muita leikkejä ja pelejä, kiipeilytelinehulinaa sun muuta. Alamme Oonan kanssa vetämään ehkäpä jo ensi viikolla tanssikurssia, kunhan saamme sovittua sopivat ajat+suunnitelman. Toivottavasti myös saisimme kamerasta kuvat koneelle pian, jotta saisitte vähän kiinni siitä missä viidakossa oikein pyörimme.

P.S Kuulin jotain huhuja, että Suomessa ollaan käyty jo plussan puolella auringonpaisteessa, joten nauttikaa siitä ja tulevasta keväästä !

Aurinkoisin ja kuumin terveisin, Paula

Why worry?

Eilen oli onnellinen päivä, sillä löysimme tästä kaupungista kaupan, jossa myytiin mehua ja maitoa! Kotona Suomessa en paljon muuta juokaan kuin maitoa ja täysmehuja, joten oli ihanaa saada jotain muutakin juotavaa kuin vettä. :) Löysimme myös jättimäisen ja sokkeloisen torin, joka melkein pyörrytti hajuillaan. Torilta löytyi kaikenmoista: kalaa, lihaa, banaaneja, mangoa, vaatteita, kenkiä, siemeniä ja kaikkea ihmerihkamaa. Jokainen myyjä ja kojunpitäjä tuijotti meitä ja lapset vilkuttivat ja huusivat: "Hello! Hello!" Kun teimme ostoksia, ympärille kerääntyi ihmisiä vain tarkkailemaan meitä. Saadaan täällä koko ajan huomiota, mikä on ihan hassua ja vähän vaivaannuttavaa, mutta siihen varmasti tottuu. Missä tahansa kävelemme, lapset huutavat "Hello! Hello!" ja me vilkutamme takaisin: "Hello! Hello!" ja miehet ja naiset kääntävät päitään ja tuijoittavat.

Eipä tänne vissiin muuten olisi tarvinnutkaan malarian estolääkitystä... Täällä ei melkein kukaan ole ottanut malariakuuria eikä sitä ole täällä Takeon kaupungissa kuulemma esiintynytkään. Eikä kukaan edes käytä pitkähihaisia ja lahkeisia vaatteita iltaisin eikä hyttysverkkoa saa asennettua huoneeseen. Hah! Eli turhaa huolenaihetta taisi olla se. Tuntuu, että ollaan jotenkin neuroottisia muihin verrattuna off-myrkkyinemme. 

Nyt on kulunut viikko lähdöstämme Suomesta ja ensimmäinen asia, jota huomaan todella ikävoiväni (tietty läheisten ihmisten jälkeen) on elokuvat! Elokuvien katseleminen on iso osa arkeani kotona ja nyt viikko ilman elokuvia tuntuu oudolta. En olisi arvannut, että sitä tulee ikävä! No, ehkä tämä koko reissu on yhtä suurta elokuvaa, josta saan nauttia.

Alku on ollut minulle nukkumisen kannalta vaikea. Olen aina ollut vähän huonouninen, mutta uudessa paikassa se aina korostuu. Huoneemme on talon toisessa kerroksessa ja ikkunoiden toisella puolella kasvaa ihania isoja vihreita magopuita. Ikkunoissa on hyvin ohuet lasit ja kaikki luonnon äänet kuuluvat öisin huoneeseen todella hyvin. Puiden oksilla istuvat eksoottiset linnut ja ties mitkä olennot pitävät melkoisia ääniä öisin! Huoneessamme on gekko, joka myös pitää yllättävän kovaa ääntä, johon aina säpsähdän juuri, kun luulen nukahtaneeni. Toissayönä näin painajaista eri örkeistä ja öttiäisistä ja olin varma, että sänkyyni tulee joku hämähäkki tai lisko! Laitoin hyttysverkon naamalleni, jotta olisi turvallisempi olo. Onneksi viime yönä keksin rauhoittaa itseäni kuuntelemalla musiikkia. Näin sain pelottavat äänet peitettyä! Sitten nukahdin Dire Straitsin tahtiin:

Why worry?
There should be laughter after pain.
There should be sunshine after rain.
These things have always been the same.
So why worry now?

Halein, Oona