Ympyra sulkeutuu

Olen nyt siella, mista kirjoitin ensimmaisen postauksemme. Bangkokin halvin internet-cafe. Olemme syoneet aamiaista ja lounasta samassa ihanassa luomu-vegeravintolassa, samaa raakasuklaa-kookos-smoothieta kuin 3 kuukautta sitten. Jattikokoisia mango-papaija-dragonfruit-vesimeloni-banaani-ananas hedelmalautasia. Samoista olosuhteista huolimatta kaikki on nyt toisin. Tasan viikon paasta lento Suomeen. Viimeinen viikko lomaa, joka kaytannossa ainakin minulla tarkoittaa 100% lasnaoloa kuluvassa hetkessa, Thaimaan parhaista puolista nauttimista ylikuormitukseen asti, jokaisen pienen ilonrippeen irtiottoa kaikesta ja mahdollisimman vahan ajatuksia elamasta Suomessa. Alitajuntani kuitenkin tietaa jo mita on tapahtumassa, silla se lahettaa erittain kummallisia sekavan hammentavia viesteja uniini. Tiedan kuitenkin, etta niita asioita ehtii lapikayda sitten kun ne ovat ajankohtaisia. Ei viela.


Erilaiseksi tilanteen nyt tekee toki myos se, etta nyt harjoitteluaikamme on ohi. En osaa edes sanoin kuvailla mita kaikkea tama lyhyt 3 kuukauden aika on minussa saanut aikaan, kaikkea niita mielettomia ja hurjia kokemuksia, jotka pystyn sijoittamaan aikaan vain kamerani avulla. Jos joku kysyy Suomessa, etta miten meni matka, en varmaan osaa vastata muuta kuin "Onko sulla muutama tunti(tai paiva) aikaa?" Tai toisaalta voisin myos sanoa: "Jos todella tahdot tietaa, mene itse paikan paalle, katso ja koe."


Ehka ainoa asia, jonka tiedan varmaksi on se, etta tulen takaisin. Ehka vuoden sisalla, riippuen toki olosuhteista, omasta jaksamisestani tienata ja hoitaa koulu alta pois ja niin edelleen. Suunnitelma elaa elaman mukana. Eihan sita koskaan tieda mita tapahtuu, joten siksipa ei liikaa suunnitelmiakaan.


Sanonpahan vain, etta olen mielettoman onnellinen. Jokaisesta karmeasta ja upeasta kokemuksesta, jokaisesta hengenvaarallisesta tilanteesta, jokaisesta hetkesta kun ymparillani on ollut negatiivista valittelua, jokaisesta huonon onnen hetkesta, jokaisesta onnellisuuden aiheuttamasta itkusta, jokaisesta hetkesta kun huomasin kuinka lapset nauttivat, jokaisesta hymysta, jokaisesta auringonpaisteesta, jokaisesta yosta pikkumokissamme, jokaisesta kutiavasta hyttysenpistosta, jokaisesta ruoasta, jokaisesta munasta, joka hedelmasta, joka auringonlaskusta ja jokaisesta asiasta, jota en jaksa kirjoittaa tahan listaan, joka jatkuisi jokaisen mieleeni juolahtaneen sanan verran loputtomiin.


Mutta olen myos onnellinen palatessani kotiin. Pian nahdaan ! <3


Rakkaudella, Pau

Mita ihmetta? Viikon paasta tyoharjoittelumme jo loppuu ja suuntaamme Bangkokiin ja luultavasti jommalle kummalle saarelle: Koh Sametille tai Koh Changille viettamaan viimeista ja ansaittua lomaviikkoa. Tosin eilen saimme yllattaen kuulla rehtori Ananilta, etta koulu suljetaan jo taman viikon jalkeen. Eli opetamme enaa huomisen paivan. Ensi viikolla meilla on sitten aikaa kirjoitella koulutehtavia ja valmistua kotiinpaluuseenkin jo pikkuhiljaa. Ja ehka keksimme jotain tekemista lasten kanssa kotona. Eilen hyvastelimme saksalaisen vapaaehtoistyton Alinan ja nyt olemme Paulan kanssa kahdestaan lastenkodilla taman viimeisen viikon. Huomenna lahdemme viikonloppuretkelle pohjoisen vuoristoon hippien suosimaan pikkukaupunkiin nimeltaan Pai.

Viimet viikot ovat olleet taynna ohjelmaa ja tekemista, olemme kayneet kuumilla lahteilla, kymmenissa temppeleissa, uimassa, SAUNASSA, elaintarhassa, tutustumassa Chiang Main ja Lamphunin yoelamaan ja edelleen laulaneet karaokea ja syoneet hyvaa ruokaa. Olen taman matkan aikana laulanut enemman karaokea kuin koskaan ennen. Se on oleellinen osa thai-kulttuuria!

Ja tietenkin joka arkipaiva opetamme koulussa ihania thai-lapsia! Olen pitanyt heille englanti-, musiikki-, ja tanssitunteja. Naista kaikista tanssituntien pitaminen on ollut minulle helpointa, eritoten koska siina ei tarvitse kayttaa niin paljon puhetta, vaan kehonkieli on paaosassa. :) Toisaalta, jotkut lapset riehaantuvat vahan liikaa musiikista ja heita on vaikeaa saada rauhoittumaan ja keskittymaan... Olen laulanut lapsille mm. Hamahamahakkia ja Piiri pieni pyorii-laululeikkia ja he rakastavat niita! Se on yksi (=ainut) keino saada heidat hiljentymaan. Oikeastaan he ovat melkein kuin hypnoosissa, kun aloitan laulamisen.

Kommunikoiminen lasten kanssa on hyvin haasteellista, silla hehan eivat puhu englantia juurikaan. Nuorempien, 5-7-vuotiaiden lasten kurissapito on ollut melko rankkaa tyota! He eivat ymmarra sita vahaakaan englannista, niin yrita siina sitten pyytaa heita olemaan hetki hiljaa, pysymaan paikallaan tai seuraamaan opetusta. Ja koska olen yksin luokassa, ilman thai-opettajaa, en saa ketaan apuun kaantamisessa tms. Hermoromahdus on ollut lahella pari kertaa ja taman jalkeen olen entista varmempi siita, etten aio tyoskennella lasten kanssa...! Haha! Toisaalta, toki nautin lasten kanssa olosta ja leikkimisesta, hassuttelusta ja hulluttelusta, mutta opettajaksi minusta ei olisi. Ja taas sitten toisaalta olen kylla huomannut olevani luonteeltani karsivallinen ja rauhallinen, naita ominaisuuksia todellakin tarvitsee lasten kanssa tyoskennellessa.

Saaolot ovat olleet poikkeukselliset. Taalla pitaisi olla kuuma kuivakausi meneillaan, mutta vetta on satanut viimeiset pari viikkoa lahestulkoon joka paiva. Rehtorimme Ananin sanoin, Thaimaassa tuntuu olevan nyt "mixed season": aamulla on kylma, paivalla on kuuma, illalla ja yolla sataa. Minua ei kuitenkaan sade tai pilvet haittaa, koska tuntuu, etta olen saanut jo ihan tarpeeksi aurinkoa, ihoni on palanut varmaan kymmenen kertaa. Enka kuitenkaan rusketu, joten voin ihan hyvin pystytella pilven varjossa.

Nyt ei sitten muuta kuin lomaviikkoa odottelemaan ja sitten kotiinpaluuta! Tuntuu todella hullulta, etta kohta me jo ollaan kotona. Taytyy ottaa ilo irti loppuajasta taalla nyt!! Toivottavasti siella sitten paistaa aurinko, kun tullaan!

Oona

Thaikkukuvia !

Jee,

vihdoinki sain ladattua Thaimaan kuvamateriaalia yhteiseen jakoon. Täällä niitä siis:

THAILAND-PICTURES

Tekstiä myöhemmin,

Pau

Songkran - juhla, jossa hulluus ja tyhmyys yhdistyvat erittain maralla tavalla.

Tassa on nyt 7 paivaa oltu enemman tai vahemman markina. Syyna toki voisi olla 40 asteen kuumuudesta koituva hikoileminen, mutta paaosin syyllisen leiman saa thaikkujen uusi vuosi: Songkran, joka tana vuonna olisi kuulunut sijoittua aikavalille 13.-15.4.2011.

Mita tama kaytannossa tarkoittaa ? Noin viikon tai joka parin (jo viime lauantaina ensimmaiset lapset olivat tien varsilla vaanimassa pinkkeine ampareineen) kestavaa armotonta vesisotaa, jossa aseina kaytetaan erilaisia kookkaita pyssyja, ampareita, tynnyreita, vesiletkuja, jokeen heittelya tai mita tahansa luovaa kastelukeinoa. Uhreja ovat kaikki: lapset, vanhukset, nuoret, aikuiset, moottoripyorailijat, polkupyorailijat, autokuskit, jotka eivat muista lukita autonsa ovia....Ja ennen kaikkea kuivat lansimaalaiset. Vetta ammutaan noin aamukymmenen ja iltayhdeksan valilla, toki paikasta riippuen. Juhlaan kuuluu myos hilliton sisaisesta kosteustilasta huolehtiminen, eli kaljaa ja viskia kauhotaan kitaan ampareittain. Voisin kuvitella, etta jossain pain olisi mahdollista saada juhla pysymaan edes puoliksi hallinnassa, mutta luulen etta ominaisin piirre koko juhlalle on se, etta aivan kaikki lahtee kasista.

Tiistaina olimme viela Lamphunissa ja lahdimme itse lasten kanssa laheisen ravintolan pihamaalle saavien kanssa pommittamaan ohikulkijoita. Pakko myontaa, etta tuntuihan se hyvalta osua vesisaavillisella suoraan naamalle henkiloa, joka yrittaa epatoivoisesti viittoa etta "ALA AMMU". Aurinko paahtoi, bilemusiikki soi, vesi oli lamminta ja paiva oli aivan mahtava !

Keskiviikkona lahdimme selvittamaan millainen juhla on koko maan Songkran-keskiossa Chiang Maissa. Sita nakya ei voi edes sanoin kuvailla. Tuhansia thaikkuja ymparipaissaan, lapsia, skoottereita, tynnyreita, jaakimpaleita, tanssia, markaa ruokaa katujen varsilla, ihmisia kuorma-autoissa ampumassa, ihmisia joessa...aivan kasittamaton show. :D Itse selvisimme keskiviikon kuivina, silla vietimme aikaa Takeo-ystaviemme kanssa Guesthousessa ja vasta puolen yon jalkeen lahdimme yoelamaan.
Torstaina kuitenkin lahdimme itse veden keskelle rekka-autolla Guesthousemme porukan ja ystaviemme kanssa. Rekka ajoi 100m ja kaikki olimme tuhannen markia jaakalikkavedesta. Kulkeminen rekalla oli hidasta, koska liikenne ei juuri edennyt mihinkaan. Itse jouduin antautumaan jaapalikoiden voimalle jo puolen tunnin jalkeen. Vetta tuli tuhansia litroja joka ilmansuunnasta, joten hengittaminen kavi liian hankalaksi kun jokaisella henkayksessa ruskea jokivesi sinkosi suuhun. Loppuajan tutkailin meininkia rekan sisalta kasin. Mita myohemmaksi ilta eteni, sen sairaammalta kaikki naytti. Porukka ajeli ymparipaissaan skoottereillaan, useimmat ihmisjoukosta eivat kyenneet seisomaan kahdella jalalla ja ihmisia sinkoili vesiaseineen keskella liikennetta taysin holtittomasti.

Pakko myontaa, etta vastaavaa kokemusta ei ole aikaisemmin tullut vastaan, aivan paatonta touhua. Itse eniten nautin pienesta Songkranista omassa kylassamme, sekopainen kannikaaos Chiang Maissa ei suoranaisesti houkuttele enaa tulevaisuudessa. Huhupuheiden mukaan taman vuoden Songkranin ihmismenetysluku Chiang Main alueella on noin 300. Mutta jep, vesi on kivaa ja vesisota erittain hauskaa, mutta pienemmassa mittakaavassa huomattavasti nautinnollisempaa !

Nyt tassa onkin sitten enaa 4 viikkoa jaljella Lamphunissa, jonka jalkeen suuntanamme lienee Koh Samed ja Bangkok ! Nauttikaa kevaasta ja elamasta Suomessa !

- Pau

Vauhdikasta elämää Thaimaassa

Vasta puolitoista viikkoa on kulunut Thaimaassa ja niin paljon on ehtinyt jo tapahtua. Olemme olleet mm. keilaamassa, norsu-leirillä, sateen/-päivänvarjotehtaalla, kansainvälisissä krikettikisoissa, kiertelemässä useita toreja ja markkinoita, laulamassa karaokea, katsomassa thai-nyrkkeilyä, tanssimassa kadulla,  leikkineet vesisotaa kadulla, uimassa järvessä… Toissapäivänä sain uskomattoman thai-hieronnan sokealta mieheltä! Puolitoista tuntia = 120 Bahtia, eli jotain alle kolme euroa. Rakastan (thai-)hierontaa!

Vastaanotto Croston Housessa (http://www.crostonhousechildrenshomethailand.org/) oli lämmin ja mukava. Thaimaalaiset ovat todella ystävällisiä ja vieraanvaraisia. He hymyilevät koko ajan ja tulevat aktiivisesti kysymään tarvitsemmeko apua ja nautimmeko, ja tuntuu, että he ovat valmiita tekemään mitä vain hyväksemme. Ruokaa täällä tarjotaan koko ajan! Illalla syömme päivällisen lastenkodilla ja joskus autamme ruoan laitossa. Thai-ruoka on todella herkullista: Ihania hedelmiä, kasviksia, äyriäisiä, munaa, nuudeleita, riisiä, chiliä, mausteita. Eli siitä ei ainakaan ole huolta, ettei saisi ruokaa.

Harjoittelupaikkamme Thaimaassa on hyvin erilainen verrattuna Kambodzhaan. Täällä on lisäksemme yksi vapaaehtoinen, kun taas Kambodzhassa oli parhaimmillaan (tai pahimmillaan) melkein kolmekymmentä muuta vapaaehtoista työskentelemässä. Kambodzhassa tuntui, ettei ollut tarpeeksi tekemistä kaikille työntekijöille, sillä meitä oli liikaa ja kaikki tahtoivat antaa huomiota lapsille. Täällä olemme eritysasemassa, koska vapaaehtoisia on vuodessa vain muutamia. 

Täällä meillä on myös selkeä tehtävä: opettaa kesäkoulussa maanantaista perjantaihin klo 9-12. Iltapäivät käytämme tuntien suunnitteluun ja valmisteluun. Meillä on vapaat kädet pitää sellaisia tunteja kuin haluamme. Opetamme mm. englantia, musiikkia, liikuntaa, urheilua, maalaamista, piirtämistä, tanssimista. 

Päivät kuluvat todella nopeasti ja en ole edes ehtinyt potea koti-ikävää niin kuin Kambodzhassa. Aamu alkaa usein nauttimalla aamupalaksi paikallisia hedelmiä ja sitten pyöräilemme koululle, joka on noin 10 minuuttia kodiltamme. Koulullakin syödään koko ajan. Joka tunnin välissä meille tarjotaan teetä ja hedelmiä ja muita herkkuja. Opetuksen jälkeen syömme lounaan koululla ja suunnittelemme seuraavan päivän tunnit. Sitten saatamme lähteä kaupungille, torille, kaupoille, ravintolaan laulamaan karaokea, tai tulla lastenkodille viettämään aikaa lasten kanssa. Ikinä ei tiedä mihin päätyy, sillä paikalliset näyttävät meille mielellään monenlaisia paikkoja ja etenkin koulun rehtori, Mr. Anan, tykkää viedä meitä paikasta toiseen ja tutustuttaa meitä ystäviinsä, jotka ovat mm. lakimiehiä ja poliiseja… Rehtorilla on myös hauska vitsi: hän haluaa naittaa minut pojalleen, hän esittelee minut uusille ihmisille miniänään. ”My daughter-in-law!” hän sanoo kaikille. Hän toistaa saman vitsin joka päivä ja joka päivä nauramme väkinäistä naurua. Toivon, että se tosiaan on vitsi… No, eilen sitten vihdoin tapasin tämän rehtorin pojan, josta hän oli viikon puhunut, eikä hän onneksi yrittänyt mitään. Hehe. Vakavasti puhuen, Mr. Anan on äärimmäisen kiltti ja hyväsydäminen mies, johon suoraan sanottuna luotan täällä kaikista eniten. 

Kambodzhan öiset luonnonäänet eivät olleet mitään verrattuna tähän paikkaan! Asumme keskellä maaseutua, jossa ei muita ääniä kuulukaan kuin sammakoita, heinäsirkkoja, gekkoja ja ties mitä. Ja aamulla sitten heräämme kukonlaulantaan, lintujen lauluun tai lasten huutoon ja kiljuntaan, kun he leikkivät. Myös ukkosmyrskyt ovat täällä järisyttävän massiivisia. En ole kotona koskaan pelännyt ukkosta, mutta tämä ei vaan ole mitään verrattuna Suomen myrskyihin. Kun keskellä yötä herää järkyttävään paukuntaan ja rankkasateeseen pienessä pimeässä hökkelissä vuoren juurella, ei voi olla muuta kuin peloissaan. Peloista puhuttaessa voin ylpeänä sanoa, että olen ollut motskarin (noh, okei skootterin) selässä täällä hurjassa thai-liikenteessä. Se ei ollutkaan niin pelottavaa kuin luulin. Olen aina ollut vähän säikky liikenteessä ja kun en itse aja autoakaan, tuntuu hurjalta katsoa paikallisten menoa teillä. Myös autossa oleminen ilman turvavyötä on vaatinut totuttelua. 

Kaikesta huolimatta olen todella nauttinut olostani Thaimaassa. Erityisesti rakastan kaunista luontoa! Silmäni lepää koko ajan, kun katselen upeita vuoristo- ja maalaismaisemia. Täällä on niin vihreää, kun taas Kambodzhassa oli hyvin kuivaa. Täällä voisin vaan istua ulkona ja ihastella puita, kasveja ja kukkia, taivasta ja pilviä, nauttia hiljaisuudesta ja luonnonäänistä keskellä kaunista maalaismaisemaa.

Nyt lähdemme viettämään thaimaalaista Uutta Vuotta eli Songkran, vesijuhlaa, Chiang Maihin! Tapaamme siellä myös muutamia ystäviämme Takeosta. Tulee olemaan varmasti hulvaton meininki, sillä Thaimaalaiset ovat kovia juhlimaan ja juhla kestää kolme päivää. Kolme päivää vesisotaa! Huhhuh! 

Oona

You never know what is going to happen next

Pakko myontaa, etta elama on ollut niin taynna kaikkea viime viikkoina, etta blogin kirjoittaminen ei ole juuri ehtinyt juolahtaa mieleeni. Takeossa illat venyivat minulla lahes poikkeuksetta aamuun asti vapaaehtoisten kanssa iltaa viettaessa, keskustellessa ja biljardia pelatessa, kun taas aamut ja paivat olivat taynna kaikkea englannin opetuksesta ja pyoraretkista lahtien paatyen musiikki- ja tanssitunteihin. Jokaisessa hetkessa koin olevani lasna ja oppivani, ja jokainen hetki oli jotakin sanoin kuvaamattoman arvokasta.

Yhtena aamuna 4 tunnin younien jalkeen koitti muutos, kun pakkauduimme vapaaehtoisporukalla minibussiin, joka vei meidat Phnom Penhiin. Kiireisen viimeisen yhteislounaan jalkeen tuk-tuk heitti minut ja Oonan lentokentalle, jossa meita odotti pikku yllatys. Emme tienneet, etta lentokenttavero on 25$ ja onneksemme kaikki lentokentan automaatit olivat rikki, eika Visa electron kelvannut maksuvalineena. "Jee!" Kuitenkin jonkun ihmeen voimalla yksi Oonan korteista suostui toimimaan ja paasimme Bangkokin koneeseen. Bangkokista hyppasimme junaan, ja siita Skytrainiin, josta taksiin, joka vei bussiterminaaliin. Ehdimme viime tipassa viimeiseen yobussiin ja olimme onnellisia. Bussissa heilui joku hullu lehtimyyja viitta paalla. Matkamme kului leppoisasti luokattoman surkeasti dupattuja elokuvia katsellen seka tonnikalaa syoden. Itse en nukkunut matkan aikana, joten saapuessamme aamu viidelta Lamphuniin en ollut enaa kovin teravassa vireessa.

24 tunnin matkustamisesta palautuminen kesti tovin, ja vasta lauantaina tajusin missa olen nyt ja mita tapahtuu. Orpokoti taalla on hyvin koyha, talot ovat pienia tai vahan suurempia majoja. Suihkuttelu tapahtuu joessa. Sienipuutarha, sikoja, lehma, vuohia, kanoja, koiria, jattisammakkoja ja ties mita orkkeja loytyy pihamaalta. Ensimmaisen yon nukuimme 15 lapsen kanssa samassa mokissa, mutta lauantaina saimme oman pikku majan.

Lauantaina lahdimme katsomaan Thai-boxingia, koska kaksi orpokodin tytoista oli tappelemassa. Paikka oli taynna lapsia, puhallettuja linnoja, huvipuistojunaratoja, strippareita ja tuhannen kannisia paikallisia thaikkuja. Toimiva yhdistelma ! Valilla kavimme kannustamassa nyrkkeilijoita ja valilla aggressiiviset naiset pakottivat meidat lavalle tanssimaan valloittavia paikallisia renkutuksia ja rakkauslauluja. Thaikkumusiikkia en sen enempaa kommentoi, mutta sanonpahan vain, etta nailla tyypeilla taalla on aika huolestuttava musiikkimaku (mm. Westlife ja Ronan Keating ovat aarimmaisen kovaa kamaa!)

Tyotehtaviimme taalla kuuluu orpokodilla oleskelun lisaksi opetushommat paikallisessa koulussa. Sunnuntaina meidan oli tarkoitus tulla moikkaamaan koulun rehtoria, mutta han veikin meidat yllattaen jonnekin kalaravintolan VIP-huoneeseen joidenkin hallituksessa tyoskentelevien random setien kanssa. Siella sitten syotiin kalaa ja sienia ja juotiin kaljaa, viskia ja viinicoolereita. Ja mika tarkeinta, laulettiin KARAOKEA. Tuntikaupalla. Paikalliset olivat ihan liekeissa kun lauloin The Cranberriesin Zombien, koska tiesin aikaisemman kokemukseni perusteella thaikkujen tykkaavan tasta laulusta. Taman lisaksi ilahdutimme heita laulamalla kaikkia ihania kasari- ja ysarihitteja.

Eika siina viela kaikki. Laulu- ja ruokasessioiden jalkeen ajoimme pieneen kylaan, jossa oli jotkut monipaivaiset kylajuhlat, jossa sitten yllattaen syotiin ja juotiin taas. Auringon laskiessa porukka ryhtyi tanssimaan pitkin katuja bileautojen (autoja, joissa oli hullut bassovahvistimet ja kaiutinviritelmat discopalloineen) tahtiin. Jorasimme aikamme kunnes lahdimme Chiang Maihin vastaanottamaan erasta saksalaista vapaaehtoista. Hanen lentonsa olikin myohassa, joten mitas sitten muutakaan kun ruokaa ja juomaa kehiin taas !

Pointti taalla elamasta selviytymisessa on se, etta mitaan ei kannata yrittaa etukateen ennustaa ja ihan mita tahansa voi tapahtua koska tahansa, joten sen mukaan mennaan. Ei suunnitelmia, ei liikaa ajattelua. Pelkkaa hetkessa elamista ja mahdollisuuksiin tarttumista, eli kaikinpuolin aarimmaisen antoisaa ! <3

Oona palailee asiaan myohemmin, itse voisin lahtea metsastamaan papaijaa aamupalaksi pyoralla, jossa tietenkaan ei ole toimivia jarruja. Seikkailu jatkuu !

Last days in Cambodia

I can’t believe that we will stay only three more nights here in Cambodia! It’s going to be really sad to leave this place, it feels like home to me now… I know that I will miss this place, the kids, local people and the other volunteers. But there are new adventures waiting for us in Thailand! I’m excited!

On Thursday, we will travel to North Thailand through Bangkok, to a village called Lamphun. We are going to work there at the orphanage for the next six weeks.  We'll have to travel almost 24 hours to get there, so it will be interesting... There has been an earthquake in Myanmar and also in some places of Thailand. And I heard that there also has been a big storm in Thailand. But the place we will go is ok, I think...

Last week here in Takeo has gone by fast. We have made weekend-trip to the Rabbit Island, visited to a village school and of course we have given dancing lessons to the kids. The day after tomorrow, we are going to make this little show, to perform others what have we done. We are going to use Michael Jackson’s Billie Jean because the kids really seem to love his music. We had to bend a little bit with the kids and teach them dance moves we made up, though originally we decided that we won’t do that. But we have also encouraged them to use their own ideas and to teach moves to each other. The kids have surprised us many times with their ability to learn and concentrate during the lesson. Sometimes it has been difficult to get them focused, but clearly they can concentrate when they really want to.

One day, me, Paula, Sean and Lewis (they are some really nice guys from the orphanage) did a bike ride outside Takeo and we ended up to this little village. They clearly haven’t seen many westerns before. People just stopped and stared at us almost with mouth opened while we were cycling across the villages’ only street.  I bet, the place was a typical rural village in Cambodia; small and poor, children running around and playing, pigs, cows and chickens walking on the street… The houses were just small shacks. I went to one of these shacks and asked if they had any cold water to sell and something confusing happened: one of the women pushed a little baby boy in to my arms and I think she was trying to sell him for me!  She just gave the baby to me and showed with her hands “Money! Money!” And then there was a man who was pointing these children next to him like he was selling them and he also said some money amount, if I understood right the Khmer numbers. The situation was very weird. They literally surrounded us and were pretty aggressive too. And of course, I didn’t understand the language they used! After we got out of the crowd I was shocked when I realized that they really were selling that baby to me! And that’s not unusual in Cambodia at all. There's lots of human trafficking, especially child trafficking, in Cambodia. But I think, they don’t probably do it because they are bad people or that they are just thinking about money. Maybe that woman thought that she would give a better future to the child, imagining that the white woman is rich. People here think about money a lot. It’s all about the money! To them, if you are white, it means you are rich. And obviously, compared to them, we are rich, though I don’t think of myself as a rich person at all.

Well, that is one more new experience in this country. Now I think I’m going to read my book and get a good night sleep so I have enough energy for the last two days here in this lovely orphanage!

Oona