Askel lähemmäs vähempää hämmennystä

Tänään ehkä ensimmäistä kertaa tuntuu, että pääsin kunnolla orpokotifiiliksiin kiinni. Huomasin esimerkiksi, että
a) kaikki lapset ovat aivan mielettömiä persoonia
b) osa niistä puhuu englantia paremmin kuin minä itse... (ja huomenna vissi menemme itse apuopettajiksi enkuntunneille, että katellaan joo mitähän siitä sitten kehkeytyy...)
c) en löisi vetoa siitä että opin kuukaudessa jokaisen 53 lapsen nimen, varsinkaan kun suurin osa niistä on pelkkiä tavuja tai semmoi äännerykelmiä joita en voi osata edes lausua
d) ensimmäisen kerran kun tungin itseni poikien peliin ja taitavasti jopa osuin lentopalloon, se lensi kaaressa kentän yli lampeen. Go, Paula !

Ei mutta, tänään oli jo huomattavasti vähemmän nihkeästä perehdytyksestä koituneita epävarmuusoloja, kun hiljalleen tavat, keskustelukulttuurit, muu ympäröivä kulttuuri ja ihmiset tulevat tutummaksi. Pääsin esimerkiksi keskustelemaan kookospuun kasvattamisesta, pelasin jalkapalloa (kyseessä ehkä ennemminkin hiekkapallo, kun vielä pelin jälkeenkin hengitin pelkkää hiekkaa ja mustaa tomua) ja tutustuimme muihin vapaaehtoisiin (joita on vaihdellen 20-30 kpl) Saimme myös vallattua itsellemme paremman (jopa vessallisen!) huoneen parin brittilikan poistuessa, joten pala kerrallaan olosuhteet, ympäristö ja sitä kautta oma olotila optimoituu ! Kevyet 37 astetta auringonhelotusta toki syö energiatasoja keskipäivällä, mutta silloin on hyvä ottaa esimerkiksi päiväunet, jotta jaksaa illemmalla hommailla enemmän lasten kanssa.

Joten eipä muuta tällä erää, Paula kiittää ja kuittaa.